Ihana lokakuu

Minulta poistettiin reilu viikko sitten tulehtunut umpilisäke ja luonnollisesti treenaaminen on hetken tauolla. Näin sairaslomalla onkin aikaa nostalgisoida ja muistella menneitä. Selailin vanhaa blogiani Proud to be a workoutaholic ja huomasin, että vuodesta 2013 vuoteen 2017 olen kirjoittanut joka lokakuu uuden kauden aloittamisesta.

Kirjoituksia lukiessa muistan sen kuplivan innostuksen kun pääsi aloittamaan uuden harjoitusohjelman ja matkan kohti tulevan kesän kisoja. Motivaatio oli huipussaan, eikä pimeys tai huono sää pystynyt latistamaan intoa.

Kausi alkoi perinteisesti peruskestävyyden kehittämisellä eli paljon pitkiä ja rauhallisia lenkkejä. Suurin osa vapaa-ajasta kuluikin pururadalla sauvakävellen, hölkäten, trainerin päällä hikoillen ja uiden. Joka vuosi loka-marraskuun aikana treenitunteja kertyi reippaasti. Jostain syystä olen aina pitänyt peruskestävyystreenien tahkoamisesta, vaikka esimerkiksi 3 tuntia trainerin päällä voi kuulostaa puuduttavalta.

Lokakuussa 2016 kirjoitin, kuinka ristiriitaiselta tuntuu pitää uuden kauden aloittamisesta niin paljon, vaikka kaikki tuntuu hankalalta ja edellisen kauden kunto on vain muisto. Tavallisesti pidin niin sanotun ylimenokauden elo-syyskuussa, jolloin liikuin tarkoituksella vain fiiliksen mukaan. Pyrin hetkeksi unohtamaan triathlonin, jotta intoa riittäisi seuraavaan kauteen. Tämä toimi minulla vuodesta toiseen, vaikka aloittaminen olikin takkuista ja sai nöyräksi.

Lokakuu 2016
– – kävin maanantaina ensimmäistä kertaa elokuun lopun jälkeen uimassa, eikä touhusta meinannut tulla mitään. Hyvä, etten hukkunnut.

En liiku enää yhtä tavoitteellisesti, mutta syksy tuntuu edelleen jollain tavalla uudelta alulta. Suunnittelen seuraavan kesän koitoksia kuten aikaisemminkin ja olen ottanut pitkät sauvakävelylenkit ohjelmaan. Pientä innostuksen kuplimistakin saattaa olla havaittavissa. Onhan tämä aika ihana vuodenaika!

Muistoja syksyltä 2013

Heihei triathlon, nähdään taas!

Edellisestä päivityksestä on vierähtänyt jo useampi kuukausi, sillä en yksinkertaisesti ole saanut tuotettua tekstiä. Voisikin olla hyvä tehdä pieni tilannepäivitys, mitä olen kuluneet kuukaudet puuhaillut ja suunnitellut.

Olen jo jonkin aikaa puhunut, että pidän taukoa triathlonista ja välillä on ollut hetkiä kun kaipaan lajin pariin. Nyt laitan pisteen tällä soutamiselle ja huopaamiselle. Olen päättänyt jättää lajin toistaiseksi kokonaan ja myydä triathlonpyöräni. Tämä tekee päätöksestäni konkreettisempaa ja ilmassa on myös pientä haikeutta.

Triathlon on ollut useamman vuoden minulle se ykköslaji ja muu liikkuminen on tapahtunut sen ehdoilla. Nyt haluan liikkua monipuolisesti ja kerätä erilaisia kokemuksia liikunnan parissa. Ensin ajattelin, että voin osallistua lyhyemmille triahtlonmatkoille ja jättää lajiharjoittelun vähemmälle, että ehdin tehdä muutakin. Tämä ei kuitenkaan tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Vasta nyt ymmärrän ja hyväksyn, että triathlon ei ole enää se ykkönen.

Triathlonin jättämän aukon olen täyttänyt muun muassa maastopyöräilyllä, suunnistuksella, ja norkoilemalla kuntosalilla. Tietenkään unohtamatta juoksua ja satunnaisia vierailuja uimahallilla. Liikkumiseni ei ole kovin systemaattista, vaikka suunnittelen edelleen vapaa-aikani urheilun ympärille.

Kesän kisakalenterikaan ei ole aivan tyhjä, vaikka yhtään triathlonstarttia sieltä ei löydy. Tähän mennessä kalenteriin on merkitty yksi multisport- ja kaksi suunnistuskisaa (joista toinen on jo koettu; kts. seuraava päivitys).

Tiedän palaavani vielä jonakin päivänä lajin pariin ja silloin aloitan valmistautumisen täysimatkalle. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika. Nyt keskityn haastamaan itseni uusien lajien parissa!



Kohti mukavuusalueen reunaa ja sen yli

Kalevan Kierroksen haastejoukkuekisa käynnistyi reilu viikko sitten luistelulla ja kiitos kovan luistelijan, X-tri Lahti kiilasi toiselle sijalle. Maaliskuun alussa päästetään joukkueen hiihtäjä irti ja tämän jälkeen onkin minun vuoroni debytoida suunnistustapahtumassa.

Vääjäämättä lähestyvä koitos alkaa jo hirvittää, sillä suunnistuskokemukseni on edelleen aivan onneton ja edessäni on aivan uudenlainen kokemus: miltä tuntuu suunnistaa kisatilanteessa? Miten yhteislähtö sujuu? Pystynkö pitämään pääni kylmänä ja keskittymään suunnistamiseen, vaikka rasteja on älyttömän paljon ja matka pitkä? Vaikka laji ja tapahtuma ovat minulle uusia, tilanne on minulle tuttuakin tutumpi.

Innostuin kestävyysurheilusta kunnolla vuonna 2012, jonka jälkeen olen startannut erilaisissa tapahtumissa ja kisoissa noin 30 kertaa. Olen osallistunut muun muassa massahiihtoihin, triathlonkisoihin, maratonille ja pyöräilytapahtumiin. Yhdistävää kaikille tapahtumille ja kisoille on epävarmuus, mikä nostaa päätään aina startin lähestyessä.

Ensimmäinen starttini oli helmikuussa 2012 Finlandia-hiihdon perinteisen 32km ja muistan elävästi ne kauhunsekaiset fiilikset ennen tapahtumaa. Sain hyviä neuvoja ja ohjeita kokeneilta hiihtäjiltä, mutta en silti tiennyt mitä tuleman pitää. En voinut tietää, miltä tuntuu seisoa sukset jalassa satojen hiihtäjien seassa odottaen lähtölaukausta tai, miltä tuntuu hyppiä ladulta toiselle yrittäen säilyttää oma hiihtorytmi. En myöskään voinut tietää, miltä tuntuu ylittää maaliviiva itsensä voittaneena. Nämä ja moni muu asia selviää vain kokemalla ne itse.

Olen pienestä pitäen inhonnut kilpailemista, mutta tuon Finlandia-hiihdon jälkeen tajusin, että voin kilpailla myös itseäni vastaan. On erittäin motivoivaa päästä haastamaan itsensä niin fyysisesti kuin henkisesti ja se fiilis kun on ylittänyt itsensä! Se fiilis saa hakeutumaan aina uusiin haasteisiin, jotka pakottavat pois mukavuusalueelta.
Epävarmuuden sietäminen ja sen kohtaaminen ovat kuitenkin ehkä parhaita keinoja poistua mukavuusalueelta.

Saan toukokuuhun asti nauttia tästä kytevästä paniikista ja yrittää muistutella itselleni, että tästähän minä pidän.

”Comfort zone is a beautiful place, but nothing ever grows there.”

Finlandia-hiihto 2012. Jo ennen starttia päätin osallistua seuraavana vuonna perinteisen 50km matkalle. Olin koukussa.
Finntriathlon, pikamatka 2012. Ensimmäinen triathlonkisa: ennen starttia jännitin ja palelin aivan valtavasti -kuten naamasta näkyy.
Giro´d Espoo 2013. Tunnelmat kun takana ensimmäinen pyöräilytapahtuma ja 111km.
Tallinna maraton 2016. Ensimmäinen maratonini: sain huomata, miten helposti paikat voi hajota.
Finntriathlon Joroinen, puolimatka 2016. Joskus maalissa fiiliksiä ei voi sanoin kuvata – varsinkin kun tekee oman ennätyksensä kyseisellä matkalla.

Atleetti vai kotletti – miltä liikunnallinen ihminen näyttää?

Kestävyysurheilun parissa olen saanut seurata, miten eri ikäiset, kokoiset ja taustaiset ylittävät itseään ja nauttivat liikkumisesta. Olen nähnyt, miten koviin suorituksiin voi yltää, vaikka kroppa ei olisi lähelläkään atleettista. Ehkä tästä syystä en osaa kyseenalaistaa jonkun kuntoa tämän ruumiinrakenteen vuoksi. Huippu-urheilijat ovat oma lukunsa ja nyt puhun (aktiivi) kuntoilijoista, joihin myös itse kuulun.

Syksyn aikana olen havahtunut siihen karuun tosiasiaan, että osa ihmisistä määrittää urheilullisuuden ja kuntotason ulkoisten ominaisuuksien perusteella.
Sattuneesta syystä olen ollut ruodittavana eri foorumeilla ja useiden kommenttien mukaan en voi olla liikunnallinen tai kyetä triathlonin puolimatkaan ruumiinrakenteeni ja jalkojeni vuoksi.

En osaa loukkaantua kommenteista, sillä olen ylpeä, mihin kaikkeen kroppani on pystynyt – vaikka kehossani on rasvaa vähintäänkin riittävästi ja ylipronaatio saa kävelyni näyttämään oudolta. Teini-ikäisenä kärsin polvikivuista ja lääkäri sanoi, ettei minun jaloillani tulla koskaan pidempiä matkoja juoksemaan. Myöhemmin juoksin maratonin vain todistaakseni itselleni, että pystyn siihen (ja ihan vähän heiluttelin fingeriä lääkärille).

Kommentointi ei ehkä loukannut, mutta se sai minut huolestumaan: jos ihmiset ajattelevat näin, miten kukaan uskaltaa tai kehtaa aloittaa liikuntaharrastusta? Ilmeisesti pitäisi olla valmiiksi kovassa kunnossa ja näyttää huippu-urheilijalta? Voiko olla kovassa kunnossa tai liikkua tavoitteellisesti jos takapuoli hyllyy ja vyötäröltä löytyy vararengas? Erityisen pahalta tuntuu lasten ja nuorten puolesta, jotka joutuvat kohtaamaan tällaisia asenteita. Hirvittää ajatella, miten tällainen ilmapiiri vaikuttaa herkkiin, vasta identiteettejään rakentaviin nuoriin. Liikkumisen riemu kuuluu niin lapsille kuin aikuisillekin, mutta aikuisilla on vastuu antamastaan esimerkistä.

Urheilun ja liikkumisen riemun löytäminen on ollut yksi merkittävimpiä asioita elämässäni. Se on tuonut elämääni upeita ihmisiä, kokemuksia ja oppia. Liikkuminen on ihan parasta ja siitä saa nauttia – iästä, ruumiinrakenteesta tai kuntotasosta riippumatta. Sitä voi yllättyä, mihin kaikkeen pystyykään kun löytää itselleen mieluisen tavan liikkua.

IM Lahti 70.3  2018

Syksy ja sauvakävely

Syksystä puhuttaessa ensimmäisenä mieleeni piirtyy kuva kynttilöistä, pimenevistä illoista ja viltin alle käpertymisestä villasukat jalassa – sekä sauvakävelystä raikkaassa syyssäässä. Sauvakävely ja esimerkiksi sauvamäkitreenit kuuluvat syksyyn yhtä tiukasti kuin villasukat.

Ennen hurahtamista kestävyysurheiluun ajattelin sauvakävelyn olevan on vain iäkkäämpien ihmisten liikuntamuoto. Eihän se edes ole mitään kunnon treeniä. En mä kehtaa ulkoiluttaa sauvoja. Tosi noloa.

19 vuotiaana keksin vaihtaa jumpat perinteiseen hiihtoon ja törmäsin ensimmäisen kerran peruskestävyysharjoitteluun. Hyvin nopeasti löysin itseni kiertämässä kuntorataa sauvakävellen. Yllätyksekseni tunsin jopa ylpeyttä, sillä treenasin samalla tavalla kuin kovakuntoiset hiihtäjät. 

Jos haluaa kehittyä, perustan on oltava kunnossa. Peruskestävyyden kehittäminen edellyttää liikkumista (mielellään pitkiä aikoja) tietyllä sykealueella ja olen huomannut, että sauvakävely on loistava keino rakentaa tätä perustaa. Juoksemalla syke karkaa helposti liian korkealle ja ilman sauvoja kävellen sykettä on vaikea saada riittävän korkealle.

Pitkien matalatehoisten treenien lisäksi sauvat toimivat loistavasti myös kovissa mäkivedoissa. Äkkiseltään en keksi montaa kovempaa ja tehokkaampaa treeniä kuin sauvarinne. Kävellen, juosten tai loikkien mäki ylös, hölkkäillen alas ja sama uudestaan. Sauvoilla saa myös yläkropan töihin ja tehot irti – avot!

Syksyn sauvakävelylenkit ovat myös loistava siirtymä hiihtokauteen – kunhan saadaan vähän lunta suksien alle.

Syksy 2014. Kivaa ja kevyttä sauvarinteessä -kuten naamasta näkyy.

Väsymystä vai laiskuutta?

Liikkuminen voi olla elämäntapa ja intohimo, mutta silti treenaaminen ei aina huvita.

Kroppa tuntuu painavalta, väsyttää ja sohva houkuttelee lenkkiä enemmän. Mietin, että väsyneenä treenaaminen ei ole kovin kehittävää ja se vain pahentaa väsymystä. Ja kunto kasvaa levossa! Alitajunnasta nousee kuitenkin ajatus, että taitaa tyttöä vain laiskottaa. Miten ihmeessä laiskuuden voi erottaa aidosta väsymyksestä kun ne tuntuvat samalta?

Laiskuuden tunnistamiseen on yksinkertainen, mutta tahdonvoimaa vaativa keino: lähde sinne lenkille tai salille ja kuulostele oloa 15 minuutin treenin jälkeen. Jos edelleen väsyttää jätä treeni kesken, kevennä tai lyhyennä sitä. Tämä tietysti edellyttää, että osaa kuunnella kroppaansa ja pystyy toimimaan sen mukaan. Usein kuitenkin väsymys karisee kun kroppa lämpenee ja treenin saa tehtyä suunnitellusti.

Kriittinen vaihe onkin saada itsensä liikkeelle. Olen huomannut, että muutamalla keinolla voi helpottaa treenin aloittamista.

Aloitan itseni irroittamisen sohvasta yleensä musiikilla ja kofeiinilla. Musiikilla voi olla mieletön vaikutus vireystilaan ja itsensä saa oikeaan treenimoodiin. Kevyeen treeniin valmistaudun kuuntelemalla musiikkia, joka luo rennon fiiliksen ja saa minut hyvälle tuulelle. Kovatehoinen treeni vaatii yleensä menevämpää musiikkia, josta löytyy asennetta.

Kun kofeiini alkaa vaikuttaa on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, jolloin laitan treenivaatteet päälle. Kynnys jättää treeni väliin nousee kun vaatteet on jo päällä. Tykkään panostaa urheiluvarusteisiin, sillä treenaamaan on mukavampi lähteä (varsinkin jos laiskottaa) jos vaatteet tuntuvat hyvältä päällä. Plussaa tulee siitä, että vaatteet miellyttävät omaa silmää!

Välillä tulee tilanteita, ettei kofeiini, musiikki ja mukavat treenivaatteet auta. Tällaisissa tilanteissa on hyvä, että on asettanut konkreettisen tavoitteen (esimerkiksi triathlonkisa), sillä tavoitetta miettiessä treenimotivaation saa kohdalleen ja tahdonvoimaa alkaa kummasti löytyä. On huomattavasti helpompi poistua mukavuusalueelta kun tietää, mitä tavoittelee. Tärkeintä kun ei ole määränpää vaan matka sinne määränpäähän.

Kestävyysurheilu ja voimaharjoittelu – treeni, joka sotkee muun harjoittelun?

Minulla on ollut melkoinen viha-rakkaussuhde voimaharjoitteluun. Viihdyin salilla ennen hurahtamista kestävyysurheiluun, mutta uusien lajien myötä rautojen  kolistelu jäi. Useamman vuoden voimaharjoittelu on ollut se pakollinen paha harjoitusohjelmassa. Se treeni, joka sotkee kaiken muun harjoittelun. Kun aikaa treenaamiseen on ollut rajallinen määrä, olen tinkinyt voimaharjoittelusta. 

Nyt olen ottanut tavoitteekseni parantaa lihaskuntoani ja saada lisää voimaa. Rakastan listojen tekoa, joten listasin syitä, miksi en ole pitänyt voimaharjoittelusta. Pitihän minun myös kyseenalaistaa omat syyni.

Lihakset kipeytyy niin, ettei muut treenit onnistu.

Lihakset kipeytyy kun voimaharjoittelun aloittaa uudelleen tauon jälkeen. Sille ei voi mitään. Tottakai maltillisesti aloittamalla voi selvitä lievemmillä kivuilla, mutta kun lihas saa uutta ärsykettä, se tuntuu yleensä kipuna ja arkuutena. (Teko)syy on surkea, koska lihakset ei kipeydy samalla lailla kun voimaharjoittelu on säännöllistä.
Harjoitusohjelmaa tehdessä voi myös kiinnittää huomiota, milloin kannattaa tehdä mikäkin treeni. Ei ole välttämättä paras idea tehdä pitkää polkujuoksulenkkiä kun edellisenä päivänä treenannut jalat hapoille salilla.

Voimaharjoittelu on tylsää.

Salilla ei ehkä saavuta samanlaista flow-tilaa kuin esimerkiksi juostessa, mutta eihän sisäpyöräilykään kovin hauskaa ole ja silti siinä pyörän päällä kököttää tuntitolkulla. Voimaharjoittelussa kehityksen voi huomata melko nopeasti ja se on erittäin motivoivaa. Ei ole vaaraa tylsistyä kun keskittyy treeniin ja tuloksiin kuten taitaa olla tarkoituskin. Varmuuden vuoksi voi laittaa kuulokkeet korville ja musiikin niin kovalle, että uppoaa omaan maailmaansa.

Kroppa jäykistyy ja herkkyys katoaa.

Kropan jäykistymisestä on turha syyttää voimaharjoittelua. Syyllinen löytyy katsomalla peiliin; myös kehonhuollolle ja liikkuvuusharjoittelulle kannattaa varata aikaa.
Kun lihaskivut ei haittaa juoksemista, kroppa tuntuu muuten pökkelöltä. Kimmoisuudesta ja herkkyydestä ei ole tietoakaan, eikä jalka tunnu nousevan juurakoiden yli poluilla juostessa. Hetkellisen kankeuden juostessa sietää kun ymmärtää, miten paljon hyötyä voimakkaammista jaloista on mäkisessä maastossa. Mielessään voi myös palata niihin hetkiin kun on pyöräillessä kironnut heikot jalkalihakset. Kyllä se herkkyys ja kimmoisuus sieltä taas löytyy.

Ei se sali olekaan niin kamala paikka.

 

 

Vuorotyö ja tavoitteellinen urheilu

Säpsähdän hereille, katson kelloa ja turhautuneena totean nukkuneeni vain viisi tuntia koiranunta. Takana on kaksi hektistä yövuoroa ja vielä toiset kaksi olisi edessä. Sydän hakkaa, heikottaa ja väsyttää niin, että oksettaa. Lenkille tekisi mieli, mutta kroppa pistää vastaan.

Olen tehnyt epäsäännöllistä monivuorotyötä nelisen vuotta ja koko tämän ajan  liikkunut enemmän tai vähemmän tavoitteellisesti. Monet kerrat olen tuskastellut kun en voi noudattaa selkeää treeniohjelmaa tai  joudun soveltamaan treenejä kun kroppa on sekaisin yövuoroista. Olen joskus yrittänyt tehdä treenit harjoitusohjelman mukaan, vaikka kroppa on huutanut lepoa.  Kun jatkuvasti treenaa väsyneenä, suorituskyky heikkenee ja alkaa turhauttaa kun ei kehity.

Suurin osa työviikoistani on sellaisia, ettei treenaamiselle jää aikaa tai energiaa. Vastapainona saan nauttia pitkistä vapaista; ei ole lainkaan harvinaista, että olen viikon vapaalla työputkien välillä. Viimeiset pari vuotta treenit on rytmittynyt töiden mukaisesti. Pitkien vapaiden aikana saatan tehdä kaksi treeniä päivässä ja työviikoilla liikun vain tuntemuksien mukaan. Yleensä töiden ohessa teen korkeintaan vain kevyitä palauttavia lenkkejä tai kehonhuoltoa.

Minulle ja elämäntilanteeseeni sopivan treenirytmin löytäminen on ollut pitkä prosessi. Vaikeinta prosessissa on ollut oppia kuuntelemaan omaa kroppaansa ja se vaatii edelleen työstämistä. Välillä huomaan kiriväni menetettyä treeniaikaa vapaapäivinä ja unohdan varata aikaa palautumiselle. Yleensä stoppi tulee sairasteluna kun vastustuskyky antaa periksi. Ymmärrän, että treenituntien sijasta on kiinnitettävä huomiota kokonaiskuormitukseen, mutta joskus sen vain unohtaa.

Kuten nyt olen unohtanut.

Päivän treeni vaihtui lepoon

Suorittajasta elämysurheilija – tavoitteiden hahmottelua

Näin alkusyksystä minulla on ollut tapana asettaa tavoitteet seuraavalle vuodelle. Uuden harjoituskauden pääsee aloittamaan intoa täynnä ja motivoituneena kun tietää, mitä tavoittelee.  Aikaisemmin tavoitteiden ja kisojen valitseminen on ollut selkeää, mutta nyt olen ollut aivan hukassa. Jo tavoitteita miettiessä olen huomannut, miten herkästi suorittaja minussa nostaa päätään: jokin kisa vaikuttaa kiinnostavalta ja mietin ensimmäisenä aikatavoitteita. Voinko ylipäätään osallistua kisoihin jos en osaa unohtaa kellon vahtaamista?

Triathlon on ollut minulle rakas harrastus jo useamman vuoden, mutta kuluneen vuoden aikana olen kadottanut palon lajiin. Triathlonkisoissa aikojen ja vauhtien seuraaminen tuntui suorastaan ahdistavalta. On mahdotonta nauttia kisaelämyksestä ja itsensä voittamisesta jos päällimmäisenä on riittämättömyyden tunne. Tauko triathlonista oli oikea ratkaisu, mutta kaipaan tavoitteellista treenaamista.

Päästäkseni kisa-ahdistuksesta olen hakeutunut lajien pariin, joissa kello on helpompi unohtaa ja hurahtanut täysin polkujuoksuun ja maastopyöräilyyn. Molemmat lajit tarjoavat valtavasti uusia haasteita ja kokemuksia – ja mikä parasta, pääsen liikkumaan luonnossa.

Annan ensi vuoden tavoitteiden hahmottua rauhassa, mutta suunnittelen debytoivani sekä polkujuoksukisoissa että maastopyöräilytapahtumassa. Kisat/tapahtumat ja matkat päätän myöhemmin, mutta rakennan harjoitusohjelmani tämän mukaan. Haluan  kuitenkin säilyttää tavoitteellisuuden treenaamisessani, vaikka keskityn ensisijaisesti elämyksiin. Uskon, että elämyksiä on tarjolla jo matkalla kohti tavoitteita!

Comebackin aika!

Vanha blogini  Proud to be a workoutaholic hiljentyi jo marraskuussa 2017 ja mietin pitkään, jatkanko bloggaamista. Huomasin kuitenkin kaipaavani kirjoittamista, joten saanko esitellä uuden blogini Liikun, siis elän!

Päätin marraskuussa pitää taukoa triathlonista ja huomasin yllätyksekseni olevani aivan eksyksissä. Kaipasin tavoitteellista liikkumista, mutta ajatus kilpailemisesta tuntui vastenmieliseltä.

Minua on pitkään viehättänyt ajatus elämysurheilusta ja olen yrittänyt keskittyä kokemusten tavoitteluun. Painotan sanaa yrittänyt, sillä kuluneen kesän aikana olen huomannut, ettei se olekaan niin helppoa tällaiselle suorittajalle!  Olenkin päättänyt ottaa tavoitteekseni yhdistää tavoitteellisen urheilun elämysuhreiluun. Tämä edellytti myös blogin nimen vaihtamista. Liikun, siis elän tiivistää oleellisen: urheilu on elämäntapa, mutta sen voi tehdä lempeästi elämän ehdoilla ja saada sisältöä elämään.

Tervetuloa seuraamaan matkaani kohti parempaa kestäyyskuntoa ja uusia elämyksiä!

Ystäväni fatbike tulee varmasti tutuksi tulevissa julkaisuissa!