Kalevan Kierroksen suunnistus – mustelmia, pummeja ja kirosanoja

Viikko sitten pääsin haastamaan itseni aivan uudella tavalla kun sain ensikosketukseni suunnistuskisoihin. X-tri Lahden haastejoukkue on selvinnyt upeasti kahdesta ensimmäisestä lajista Kalevan kierroksella, joten päätin saada ainakin tuloksen. Sain kuitenkin huomata, että päätös ei itsessään riitä.

Muutamien kuntorastien suunnistuskokemuksella en tiennyt lainkaan, mitä odottaa. Odottaessani starttia olin kuin kuplassa ja käännettyäni kartan pääni tuntui aivan tyhjältä. Tuijotin karttaa, eikä minulla ollut mitään käsitystä, miten pääsisin ensimmäiselle rastille. Ei auttanut kuin lähteä etenemään; ottaa kompassista suunta ja yrittää lukea maastoa. Kun rasti yllättäen löytyikin melko helposti, sain itseluottamusta ja pääni mukaan.

Suunnistus koostui kolmesta 5km (linnuntietä) radasta ja karttaa vaihdettiin kaksi kertaa. Ensimmäinen ja toinen kierros menivät mielestäni melko hyvin,
vaikka onnistuin muutaman pumminkin tekemään. Keskityin suunnistamaan tarkasti ja etenin rauhassa. Kolmas kierros ei sitten mennytkään niin hyvin ja vannoin useaan otteeseen, etten enää ikinä suunnista jos selviän pois metsästä.

Jo kolmannen kierroksen alussa väsymys alkoi painaa: en jaksanut keskittyä ja tein erittäin typeriä mokia ja reittivalintoja. Tuntui kuin etenisin pummista toiseen ja kilometrejä kertyi. Olen oppinut sietämään fyysistä väsymystä, pahaa oloa ja kipuakin, mutta nyt tästä ei ollut apua. En ollut koskaan joutunut keskittymään ja miettimään näin väsyneenä. Tuntui kuin aivoni olisi ollut aivan hapoilla.

Kolmannen kierroksen lopulla keskittymiseni herpaantui juuri väärällä hetkellä. Löysin 8/10 rastin ja olin erittäin helpottunut: kohta tämä olisi ohi! Tältä rastilta lähdin epähuomiossa suoraan 10/10 rastille ja se yksi pirulainen jäi leimaamatta. Maalissa sain tietää möhläyksestäni ja pettymys oli valtava. En saanut edes tulosta joukkueelleni, vaikka olin yrittänyt suunnistaa niin tarkasti kuin osasin. Yli 5 tuntia, 21km ja tuloksena hylsy. Saatoin vähän kiroilla.

Hetken kokemusta sulateltuani olen jopa ylpeä itsestäni, vaikka lopputulos ei ollutkaan toivottu. Haastoin itseni, poistuin mukavuusalueelta ja sain taas yhden ikimuistoisen kokemuksen (ja muutaman mustelman).

PS. Parin viikon kuluttua otan revanssin Venlojen viestissä!

Kohti mukavuusalueen reunaa ja sen yli

Kalevan Kierroksen haastejoukkuekisa käynnistyi reilu viikko sitten luistelulla ja kiitos kovan luistelijan, X-tri Lahti kiilasi toiselle sijalle. Maaliskuun alussa päästetään joukkueen hiihtäjä irti ja tämän jälkeen onkin minun vuoroni debytoida suunnistustapahtumassa.

Vääjäämättä lähestyvä koitos alkaa jo hirvittää, sillä suunnistuskokemukseni on edelleen aivan onneton ja edessäni on aivan uudenlainen kokemus: miltä tuntuu suunnistaa kisatilanteessa? Miten yhteislähtö sujuu? Pystynkö pitämään pääni kylmänä ja keskittymään suunnistamiseen, vaikka rasteja on älyttömän paljon ja matka pitkä? Vaikka laji ja tapahtuma ovat minulle uusia, tilanne on minulle tuttuakin tutumpi.

Innostuin kestävyysurheilusta kunnolla vuonna 2012, jonka jälkeen olen startannut erilaisissa tapahtumissa ja kisoissa noin 30 kertaa. Olen osallistunut muun muassa massahiihtoihin, triathlonkisoihin, maratonille ja pyöräilytapahtumiin. Yhdistävää kaikille tapahtumille ja kisoille on epävarmuus, mikä nostaa päätään aina startin lähestyessä.

Ensimmäinen starttini oli helmikuussa 2012 Finlandia-hiihdon perinteisen 32km ja muistan elävästi ne kauhunsekaiset fiilikset ennen tapahtumaa. Sain hyviä neuvoja ja ohjeita kokeneilta hiihtäjiltä, mutta en silti tiennyt mitä tuleman pitää. En voinut tietää, miltä tuntuu seisoa sukset jalassa satojen hiihtäjien seassa odottaen lähtölaukausta tai, miltä tuntuu hyppiä ladulta toiselle yrittäen säilyttää oma hiihtorytmi. En myöskään voinut tietää, miltä tuntuu ylittää maaliviiva itsensä voittaneena. Nämä ja moni muu asia selviää vain kokemalla ne itse.

Olen pienestä pitäen inhonnut kilpailemista, mutta tuon Finlandia-hiihdon jälkeen tajusin, että voin kilpailla myös itseäni vastaan. On erittäin motivoivaa päästä haastamaan itsensä niin fyysisesti kuin henkisesti ja se fiilis kun on ylittänyt itsensä! Se fiilis saa hakeutumaan aina uusiin haasteisiin, jotka pakottavat pois mukavuusalueelta.
Epävarmuuden sietäminen ja sen kohtaaminen ovat kuitenkin ehkä parhaita keinoja poistua mukavuusalueelta.

Saan toukokuuhun asti nauttia tästä kytevästä paniikista ja yrittää muistutella itselleni, että tästähän minä pidän.

”Comfort zone is a beautiful place, but nothing ever grows there.”

Finlandia-hiihto 2012. Jo ennen starttia päätin osallistua seuraavana vuonna perinteisen 50km matkalle. Olin koukussa.
Finntriathlon, pikamatka 2012. Ensimmäinen triathlonkisa: ennen starttia jännitin ja palelin aivan valtavasti -kuten naamasta näkyy.
Giro´d Espoo 2013. Tunnelmat kun takana ensimmäinen pyöräilytapahtuma ja 111km.
Tallinna maraton 2016. Ensimmäinen maratonini: sain huomata, miten helposti paikat voi hajota.
Finntriathlon Joroinen, puolimatka 2016. Joskus maalissa fiiliksiä ei voi sanoin kuvata – varsinkin kun tekee oman ennätyksensä kyseisellä matkalla.

Atleetti vai kotletti – miltä liikunnallinen ihminen näyttää?

Kestävyysurheilun parissa olen saanut seurata, miten eri ikäiset, kokoiset ja taustaiset ylittävät itseään ja nauttivat liikkumisesta. Olen nähnyt, miten koviin suorituksiin voi yltää, vaikka kroppa ei olisi lähelläkään atleettista. Ehkä tästä syystä en osaa kyseenalaistaa jonkun kuntoa tämän ruumiinrakenteen vuoksi. Huippu-urheilijat ovat oma lukunsa ja nyt puhun (aktiivi) kuntoilijoista, joihin myös itse kuulun.

Syksyn aikana olen havahtunut siihen karuun tosiasiaan, että osa ihmisistä määrittää urheilullisuuden ja kuntotason ulkoisten ominaisuuksien perusteella.
Sattuneesta syystä olen ollut ruodittavana eri foorumeilla ja useiden kommenttien mukaan en voi olla liikunnallinen tai kyetä triathlonin puolimatkaan ruumiinrakenteeni ja jalkojeni vuoksi.

En osaa loukkaantua kommenteista, sillä olen ylpeä, mihin kaikkeen kroppani on pystynyt – vaikka kehossani on rasvaa vähintäänkin riittävästi ja ylipronaatio saa kävelyni näyttämään oudolta. Teini-ikäisenä kärsin polvikivuista ja lääkäri sanoi, ettei minun jaloillani tulla koskaan pidempiä matkoja juoksemaan. Myöhemmin juoksin maratonin vain todistaakseni itselleni, että pystyn siihen (ja ihan vähän heiluttelin fingeriä lääkärille).

Kommentointi ei ehkä loukannut, mutta se sai minut huolestumaan: jos ihmiset ajattelevat näin, miten kukaan uskaltaa tai kehtaa aloittaa liikuntaharrastusta? Ilmeisesti pitäisi olla valmiiksi kovassa kunnossa ja näyttää huippu-urheilijalta? Voiko olla kovassa kunnossa tai liikkua tavoitteellisesti jos takapuoli hyllyy ja vyötäröltä löytyy vararengas? Erityisen pahalta tuntuu lasten ja nuorten puolesta, jotka joutuvat kohtaamaan tällaisia asenteita. Hirvittää ajatella, miten tällainen ilmapiiri vaikuttaa herkkiin, vasta identiteettejään rakentaviin nuoriin. Liikkumisen riemu kuuluu niin lapsille kuin aikuisillekin, mutta aikuisilla on vastuu antamastaan esimerkistä.

Urheilun ja liikkumisen riemun löytäminen on ollut yksi merkittävimpiä asioita elämässäni. Se on tuonut elämääni upeita ihmisiä, kokemuksia ja oppia. Liikkuminen on ihan parasta ja siitä saa nauttia – iästä, ruumiinrakenteesta tai kuntotasosta riippumatta. Sitä voi yllättyä, mihin kaikkeen pystyykään kun löytää itselleen mieluisen tavan liikkua.

IM Lahti 70.3  2018

Syksy ja sauvakävely

Syksystä puhuttaessa ensimmäisenä mieleeni piirtyy kuva kynttilöistä, pimenevistä illoista ja viltin alle käpertymisestä villasukat jalassa – sekä sauvakävelystä raikkaassa syyssäässä. Sauvakävely ja esimerkiksi sauvamäkitreenit kuuluvat syksyyn yhtä tiukasti kuin villasukat.

Ennen hurahtamista kestävyysurheiluun ajattelin sauvakävelyn olevan on vain iäkkäämpien ihmisten liikuntamuoto. Eihän se edes ole mitään kunnon treeniä. En mä kehtaa ulkoiluttaa sauvoja. Tosi noloa.

19 vuotiaana keksin vaihtaa jumpat perinteiseen hiihtoon ja törmäsin ensimmäisen kerran peruskestävyysharjoitteluun. Hyvin nopeasti löysin itseni kiertämässä kuntorataa sauvakävellen. Yllätyksekseni tunsin jopa ylpeyttä, sillä treenasin samalla tavalla kuin kovakuntoiset hiihtäjät. 

Jos haluaa kehittyä, perustan on oltava kunnossa. Peruskestävyyden kehittäminen edellyttää liikkumista (mielellään pitkiä aikoja) tietyllä sykealueella ja olen huomannut, että sauvakävely on loistava keino rakentaa tätä perustaa. Juoksemalla syke karkaa helposti liian korkealle ja ilman sauvoja kävellen sykettä on vaikea saada riittävän korkealle.

Pitkien matalatehoisten treenien lisäksi sauvat toimivat loistavasti myös kovissa mäkivedoissa. Äkkiseltään en keksi montaa kovempaa ja tehokkaampaa treeniä kuin sauvarinne. Kävellen, juosten tai loikkien mäki ylös, hölkkäillen alas ja sama uudestaan. Sauvoilla saa myös yläkropan töihin ja tehot irti – avot!

Syksyn sauvakävelylenkit ovat myös loistava siirtymä hiihtokauteen – kunhan saadaan vähän lunta suksien alle.

Syksy 2014. Kivaa ja kevyttä sauvarinteessä -kuten naamasta näkyy.

Väsymystä vai laiskuutta?

Liikkuminen voi olla elämäntapa ja intohimo, mutta silti treenaaminen ei aina huvita.

Kroppa tuntuu painavalta, väsyttää ja sohva houkuttelee lenkkiä enemmän. Mietin, että väsyneenä treenaaminen ei ole kovin kehittävää ja se vain pahentaa väsymystä. Ja kunto kasvaa levossa! Alitajunnasta nousee kuitenkin ajatus, että taitaa tyttöä vain laiskottaa. Miten ihmeessä laiskuuden voi erottaa aidosta väsymyksestä kun ne tuntuvat samalta?

Laiskuuden tunnistamiseen on yksinkertainen, mutta tahdonvoimaa vaativa keino: lähde sinne lenkille tai salille ja kuulostele oloa 15 minuutin treenin jälkeen. Jos edelleen väsyttää jätä treeni kesken, kevennä tai lyhyennä sitä. Tämä tietysti edellyttää, että osaa kuunnella kroppaansa ja pystyy toimimaan sen mukaan. Usein kuitenkin väsymys karisee kun kroppa lämpenee ja treenin saa tehtyä suunnitellusti.

Kriittinen vaihe onkin saada itsensä liikkeelle. Olen huomannut, että muutamalla keinolla voi helpottaa treenin aloittamista.

Aloitan itseni irroittamisen sohvasta yleensä musiikilla ja kofeiinilla. Musiikilla voi olla mieletön vaikutus vireystilaan ja itsensä saa oikeaan treenimoodiin. Kevyeen treeniin valmistaudun kuuntelemalla musiikkia, joka luo rennon fiiliksen ja saa minut hyvälle tuulelle. Kovatehoinen treeni vaatii yleensä menevämpää musiikkia, josta löytyy asennetta.

Kun kofeiini alkaa vaikuttaa on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, jolloin laitan treenivaatteet päälle. Kynnys jättää treeni väliin nousee kun vaatteet on jo päällä. Tykkään panostaa urheiluvarusteisiin, sillä treenaamaan on mukavampi lähteä (varsinkin jos laiskottaa) jos vaatteet tuntuvat hyvältä päällä. Plussaa tulee siitä, että vaatteet miellyttävät omaa silmää!

Välillä tulee tilanteita, ettei kofeiini, musiikki ja mukavat treenivaatteet auta. Tällaisissa tilanteissa on hyvä, että on asettanut konkreettisen tavoitteen (esimerkiksi triathlonkisa), sillä tavoitetta miettiessä treenimotivaation saa kohdalleen ja tahdonvoimaa alkaa kummasti löytyä. On huomattavasti helpompi poistua mukavuusalueelta kun tietää, mitä tavoittelee. Tärkeintä kun ei ole määränpää vaan matka sinne määränpäähän.

Kalevan kierros 2019 – haaste vastaanotettu

Olen saanut haasteen kerätä joukkueen Kalevan kierrokselle  X-tri Lahden jäsenistä. Vuoden 2019 aikana nähdään, miten triathlonisteilta taipuu kuusi eri kestävyyslajia: 30km luistelu, 50km hiihto, n. 15km suunnistus, 30km soutu, n. 70km pyöräily ja 21,1km juoksu. Joukkuekisa toteutetaan viestimuodossa eli yksi joukkueen jäsen jokaista lajia kohden. Joukkueen kapteenina en halua päästää itseäni helpolla, joten olen päättänyt oppia suunnistamaan.

Syksy on suorastaan surkea ajankohta aloittaa suunnistus, sillä suunnistukouluja järjestetään vain keväisin ja iltarastit loppuvat lokakuuhun. Onneksi lähipiiristäni löytyy suunnistajia ja sain kokeneen suunnistajan mukaani kun painuin ensimmäistä kertaan kartta kourassa metsään.

Vesisade, märkä metsä, kädessä kartta täynnä outoja merkkejä, kompassi väärinpäin ja 15 rastia löydettävänä – täydellistä!
Keskityin lukemaan maastoa ja pysymään kartalla, joten eteneminen rastilta toiselle oli verkkaista. Hetkittäin innostuin kirmaamaan ihan Minna Kauppina, mutta hyvin nopeasti putosin kartalta ja sain nöyrtyä takaisin aloittelijaksi.

Viimeisten rastien kohdalla keskittyminen alkoi selvästi herpaantua ja turhauduin kun luin karttaa miten sattuu. Turhautuminen vaihtui epätoivoksi kun ymmärsin, miten pitkä suunnistus minulla olisi toukokuussa edessä. Jos keskittyminen herpaantuu 15 rastin ja alle 5km radalla, miten selviän 15km suunnistuksesta?

Tekemällä oppii, joten selvitäkseni Kalevan kierroksen suunnistuksesta minun on vietettävä reilusti aikaa metsässä karttojen ja kompassin kanssa.  Kuten sanoin, aion oppia suunnistamaan!

Psss!

Käy tutustumassa Kalevan kierrokseen  http://www.kalevankierros.fi/
ja haasta itsesi kuudessa kestävyyslajissa vuoden aikana! Monta mahdollisuutta saada uusia elämyksiä ja kokemuksia – onko parempaa!

Vuorotyö ja tavoitteellinen urheilu

Säpsähdän hereille, katson kelloa ja turhautuneena totean nukkuneeni vain viisi tuntia koiranunta. Takana on kaksi hektistä yövuoroa ja vielä toiset kaksi olisi edessä. Sydän hakkaa, heikottaa ja väsyttää niin, että oksettaa. Lenkille tekisi mieli, mutta kroppa pistää vastaan.

Olen tehnyt epäsäännöllistä monivuorotyötä nelisen vuotta ja koko tämän ajan  liikkunut enemmän tai vähemmän tavoitteellisesti. Monet kerrat olen tuskastellut kun en voi noudattaa selkeää treeniohjelmaa tai  joudun soveltamaan treenejä kun kroppa on sekaisin yövuoroista. Olen joskus yrittänyt tehdä treenit harjoitusohjelman mukaan, vaikka kroppa on huutanut lepoa.  Kun jatkuvasti treenaa väsyneenä, suorituskyky heikkenee ja alkaa turhauttaa kun ei kehity.

Suurin osa työviikoistani on sellaisia, ettei treenaamiselle jää aikaa tai energiaa. Vastapainona saan nauttia pitkistä vapaista; ei ole lainkaan harvinaista, että olen viikon vapaalla työputkien välillä. Viimeiset pari vuotta treenit on rytmittynyt töiden mukaisesti. Pitkien vapaiden aikana saatan tehdä kaksi treeniä päivässä ja työviikoilla liikun vain tuntemuksien mukaan. Yleensä töiden ohessa teen korkeintaan vain kevyitä palauttavia lenkkejä tai kehonhuoltoa.

Minulle ja elämäntilanteeseeni sopivan treenirytmin löytäminen on ollut pitkä prosessi. Vaikeinta prosessissa on ollut oppia kuuntelemaan omaa kroppaansa ja se vaatii edelleen työstämistä. Välillä huomaan kiriväni menetettyä treeniaikaa vapaapäivinä ja unohdan varata aikaa palautumiselle. Yleensä stoppi tulee sairasteluna kun vastustuskyky antaa periksi. Ymmärrän, että treenituntien sijasta on kiinnitettävä huomiota kokonaiskuormitukseen, mutta joskus sen vain unohtaa.

Kuten nyt olen unohtanut.

Päivän treeni vaihtui lepoon