Aloittelevan maastopyöräilijän oivalluksia – osa V

Toukokuussa sain ensikosketukseni bike parkiin ja olin myyty. Toivoin saavani bike parkista rohkeutta ja varmuutta maastopyöräilyyn, mutta olenkin saanut paljon enemmän!

Olen viettänyt kesällä reilusti aikaa pyörän päällä, mutta (aerobinen)pyöräilykuntoni on huonompi kuin vuosiin. Tämä ei ole yllätys, sillä olen ajanut koko kesän aikana vain pari pidempää lenkkiä, jolloin sykkeet ovat pysyneet lähelläkään peruskestävyysaluetta.

Niin sanottu tavallinen lenkkiajo on jäänyt lähes kokonaan, sillä innostun aina lenkillä veivaamaan useamman kerran jotain kivaa alamäkeä tai muuta haastavaa/hauskaa pätkää. Tavallisesti näillä pätkillä on sykkeet tapissa ja lopulta lenkki on aivan liian kovatehoinen kehittämään peruskestävyyttäni.
Lisäksi osa lenkeistä on muuttunut tekniikkatreeneiksi. Olen harjoitellut pyörän hallintaa, tasapainoa, bunny hopia yms. Olen jopa tehnyt tuttavuutta pyörähyppyrin kanssa myös bike parkin ulkopuolella.

En ole koskaan hyppinyt pyörällä, enkä oikeastaan tuntenut edes mitään vetoa touhuun. Bike parkiinkin menin ajatuksella, että kierrän kaikki hyppyrit.
Kuinkas ollakaan, nyt sitä yrittää ponnistaa ilmaan pienimmästäkin nyppylästä polulla.
Arastelen vielä tunnetta kun renkaiden alla on ilmaa, vaikka renkaani irtoavat vain juuri ja juuri maasta. Silti se tunne on jotenkin mahtava. Ehkä siksi, että jokaisella hypyllä ylitän itseni.

Oman kehityksen huomaaminen on erittäin koukuttavaa. Siksi onkin mahtavaa kun kehityskohteita on niin monia! Varmuus ja rohkeus lisääntyy, taidot kehittyy ja vauhti kasvaa. Jostain syystä juuri vauhdin kasvaminen on ollut palkitsevaa.
Olen käynyt bike parkissa muutaman kerran veljeni kanssa ja ajan aina veljeni perässä, koska hänen menonsa on huomattavasti vauhdikkaampaa. Tavallisesti jään aina todella kauas veljestäni ja hän joutuu odottelemaan tovin reitin lopussa. Eräällä kerralla oma ajo tuntui erityisen hyvältä ja uskaltauduin lisäämään vähän vauhtia. Mäen alla veljeni sitten tuumasi, että ”sähän tulit kovaa”. Leijuin innoissani loppupäivän.

Bike parkissa vietetty aika on ollut paitsi mielettömän hauskaa, myös silmiä avaavaa. Olen nimittäin löytänyt uusia ulottuvuuksia maastopyöräilyyn: teknisen polkurymistelyn ja leppoisan lenkkifiilistelyn lisäksi voi opetella kikkailemaan pyörällä, hyppimään ja hakemaan vauhtia alamäkiin. On tämä vain mainio laji!









Bike park – uhka vai mahdollisuus?

Haaveilin jo viime kesänä tutustumisesta bike parkiin, mutta asia jäi haaveilun asteelle. Nyt päätin varmistaa hyvissä ajoin, että todella menen bike parkiin ja ostin hyvissä ajoin keväällä kausikortin Mielakkaan ja Nuuksioon. Tuplavarmistin asian vielä ostamalla etukäteen fullface-kypärän laseineen. Hetken mietin, että toivottavasti näille hankinnoille tulee käyttöä.

Vihdoin sovittiin veljen kanssa päivä, milloin mennään ja sitten iski jännitys. En tiedä, mitä varsinaisesti jännitin. Tottakai hissillä nouseminen jännitti, vaikka laskettelun kautta ovatkin tulleet tutuiksi. Reiteissä jännitti ehkä eniten se, etten tiennyt, mitä tuleman pitää. Toki tiesin, että alamäkiä ajetaan höystettynä bermeillä, dropeilla ja hyppyreillä. Olen välillä turhankin varovainen alamäissä ja aivan onneton käännöksissä ja kaarteissa – hyppyreistä puhumattakaan. Toivoin vain, ettei koko homma mene aivan selviytymistaisteluksi. Asetelma oli tosiaan melkoinen ”uhka vai mahdollisuus”.

Muistan katselleeni siinä parkkipaikalla Mielakan rinteitä ja ajatelleeni, että voi saatana. Eihän siinä muu auttanut, kuin kypärä päähän, pyörä alle ja hissille.

Hissi ei lopulta ollutkaan niin hurja, mitä etukäteen jännitin. Toki ensimmäisten nousujen aikana oli sykkeet tapissa ja ylhäällä kädet ja jalat tärisivät, mutta hiljalleen rentous löytyi. Haastavaa oli ainoastaan hahmottaa, mihin kohtaan kapulan asettaa. Välillä se oli selässä ja välillä raapi rakarengasta. Vain kerran tein näyttävän syöksyn kuralätäkköön kun yritin korjata vauhdissa kapulan paikkaa. Aika hyvin, sanoisin.

Ensimmäiset laskut oli melkoista hakemista. Meno oli epävarmaa ja oma pyöräkin tuntui jotenkin vieraalta. Mutta olin aivan fiiliksissä ensimmäisestä laskusta alkaen!
En voi sanoa, että meno olisi missään vaiheessa ollut rentoa, koska jännitin jokaista lihasta leukaperistä varpaisiin. Fiilis oli kuitenkin lasku laskulta rennompi ja varmempi.

En osaa edes sanoa, kuinka monta kertaa voitin pelkoni tuon päivän aikana. Ajoin sellaisista paikoista, joista en olisi vuosi sitten voinut kuvitellakaan ajavani. Mielakan siniset reitit tarjosivat (ainakin minulle) sopivassa suhteessa mukavan helppoa pätkää ja haasteita. Pakko siis kehua Mielakan reittejä, koska tällainenkin arkajalka pystyy nauttimaan ajamisesta ja silti ylittämään itsensä.

Päivän päätteeksi olin aivan myyty ja niin fiiliksissä. Heti seuraavana päivänä oli pakko palata Mielakkaan ja kokeilla, onko se edelleen niin siistiä, miltä se edellisenä päivä tuntui. Ja olihan se!
Mielakan sivuilla lukee, että alamäkipyöräilyyn jää koukkuun ja tottahan se taitaa olla.

Olen varma, että bike parkista saan juuri sitä kaivattua varmuutta ja rohkeutta maastopyöräilyyn. Puhumattakaan siitä, miten ajotekniikkani voikaan kehittyä. Ja onhan tuo alamäissä rallattelu mielettömän hauskaa.
Suomesta löytyy useita houkuttelevia bike parkeja, joten taidan tietää, mitä teen tänä kesänä!





Aloittelevan maastopyöräilijän oivalluksia – osa IV

Maastopyöräily on jäänyt viime aikoina vähemmälle, sillä olen halunnut talven ajan panostaa muihin lajeihin. Maastopyörä on poltellut kovasti olohuoneen nurkassa. Nyt kun polut ovat lumettomat, on minunkin ollut pakko painua pyöräni kanssa metsään.
Pienen tauon jälkeen on hyvä muistutella itselleen, miten maastossa oikein ajettiinkaan.

Katse menosuuntaan ja riittävän pitkälle.
Olen huomannut, että katseen pitäminen mahdollisimman pitkälle eteenpäin on todella haastavaa. Mikä ihme siinä eturenkaassa vetää puoleensa? Katseen muistaa nostaa hetkeksi eturenkaasta kun huomaa olevansa mutkassa, jota ei huomannut etukäteen. Ja taas katse painuu eturenkaaseen.

Lisäksi olen huomannut, että esimerkiksi kapeilla poluilla ei kannata vilkaistakaan sitä viereistä puuta. Nimittäin yksi vilkaisu riittää siihen, että pääset tekemään kyseisen puun kanssa lähempää tuttavuutta. Eli katse reilusti eteenpäin ja sinne, minne haluat mennä. Helpottuu ajolinjojen valitseminenkin huomattavasti.
Tosin, helpommin sanottu kuin tehty.

Kiinnitä huomiota siihen, miten ja milloin jarrutat.
Minulla on ollut paha tapa laahata jarrua ja olen yrittänyt opetellut tavasta eroon. Erityisesti teknisissä ja jyrkissä alamäissä tekisi mieli laahata jarrulla mäki alas. En suosittele lyömään jarruja lukkoon jyrkässä alamäessä. Pyörää voi olla nimittäin haastava hallita kun perä luisuu ja pyörä päätyy poikittain mäkeen.

Jarruttamisessa kannattaa huomioida myös, milloin jarruttaa. En suosittele jarruttamaan ainakaan kovin voimakkaasti teknisissä kivikoissa tai juurakoissa. Todennäköisesti rengas tökkää jarruttaessa johonkin kiveen ja matka tyssää siihen. Ja keskeltä kivikkoa liikkeelle lähteminen onkin sitten ihan oma lukunsa.

Kerää rohkeutta alamäkiin.
Olen aika varovainen maastopyöräilijä ja alamäet ovat koetelleet eniten henkistä kanttiani. Varsinkin fatbikellä löysin itseni usein tilanteista, etten uskalla ajaa jotain teknistä tai muuten haastavaa alamäkeä. Uuden pyöräni myötä olen systemaattisesti kerännyt rohkeutta ja varmuutta erityisesti alamäkiin.

Alamäkiä ajaessa korostuvat yllä mainitut asiat: katse eteenpäin ja jarruttaminen oikeissa paikoissa ja oikealla tavalla. Näiden lisäksi olennaista ovat ajoasento ja painopiste. Kun painoa siirtää pyörän päällä maaston mukaan, helpottuu alamäkienkin ajaminen huomattavasti.

Pysy rentona.
Ehkä merkittävin oivallus itselle on ollut se, miten paljon rentous pyörän päällä vaikuttaa ajamiseen. Asento ja ajaminen tuntuvat huomattavasti luonnollisemmalta ja varmemmalta kun ei jäkitä kyynärpäät ja polvet lukossa. Kroppa on ikäänkuin jousituksien jatkeena. Enkä tarkoita rentoudella sitä, että pyörän päällä kökötetään lötkönä matkustajana.

Itsellä meno on usein kaikkea muuta, kuin rentoa ja kroppa jäkittää leukoja myöten. Uskon kuitenkin, että hiljalleen rentous ja varmuus lisääntyy kun pyörän päällä viettää aikaa. Totteleekohan pyöräkin paremmin rentoa kuskia?

Aloittelevan maastopyöräilijän oivalluksia – osa lll

Innostumiseni maastopyöräilyyn on syventynyt siinä määrin, että pyörän päivittäminen tuli ajankohtaiseksi. Pitkällisen pähkäilyn jälkeen päätin etsiä itselleni täysjousitetun trail -pyörän.
Varauduin siihen, että joudun metsästämään sopivaa pyörää jonkin aikaa. Kuitenkin yllättävän pian löysin pyöräni Ski Out & Ski Out Bike :sta ja uskollinen fatbikeni vaihtui Konan täysjousitettuun maastopyörään. Rahan ja ajan rajallisuuden vuoksi luovuin läskistä, vaikka varmasti silläkin olisi ollut hauska silloin tällöin fillaroida.

Muutos leppoisasti etenevästä, jyräävästä ja leveärenkaisesta pyörästä ketterään ja kapea(mpi)renkaiseen pomppukeppiin on ollut melko suuri ja vaatii totuttelua.

Yksi suurimmista eroista fatbiken ja uuden pyöräni välillä on renkaat. Kun renkaat kapenevat ja suurenevat hieman, pyörä rullaa paljon paremmin. Jopa minun verkkaisella vauhdilla pääsen silloin tällöin tuntemaan vauhdin hurman.
Olen myös huomannut, että kun vauhtia on riittävästi, pyörä rullaa nätisti esteiden yli – vaikka alla ei olekaan ilmatyynyalusta. Kun rullaaviin renkaisiin yhdistää täysjousituksen, meno on suorastaan mukavaa.

Olen tottunut siihen, ettei tarvitse miettiä, pitääköhän rengas esimerkiksi mutaisessa ylämäessä. Läskipyörän leveiden 4,8″ renkaiden pito oli nimittäin aivan mieletön. Pystyin myös melko huolettomasti ajelemaan märissä juurakoissa ja pehmeällä hiekalla. Nyt minun on muistettava, että 2.30″ renkaiden pito ei yllä aivan samalle tasolle. Sainkin jo ensimmäisellä lenkillä Konallani huomata, miten nätisti rengas luiskahtaa märässä juurakossa ja uppoaa pehmeään alustaan.

Myös pyörän hallittavuus tuntuu olevan merkittävä ero fatbiken ja täysjouston välillä.
Uusi pyöräni reagoi nopeammin ja paremmin ohjausliikkeisiin. Tämäkin tosin vaatiin totuttelua ja opettelua, sillä liian äkkinäisillä ja rajuilla liikkeillä pääsee turhan lähelle luontoa.
Fatbikellä tiukat mutkat menivät helposti pitkäksi ja ihmettelin aina, miksi mutkat ovat niin tolkuttoman vaikeita minulle. En minä edelleenkään osaa mutkiin ajaa, mutta nyt harjoitteleminen tuntuu huomattavasti helpommalta.

Uusi pyörä tuntuu avaavan paljon uusia mahdollisuuksia ja olen innoissani, että pääsen opettelemaan uusia asioita ja kehittymään maastopyöräilijänä. Tulen varmasti kirjoittamaan useammankin kerran, miten minun ja uuden Konani ystävystyminen etenee. Olen nimittäin varma, että tässä on ainekset kauniille ystävyydelle!

Maastopyöräily – lajin helppous(ko) viehättää

Maastopyöräily on kovassa nosteessa, eikä suotta. Minä hurahdin lajiin vuosi sitten ja innostus on syventynyt siinä määrin, että haaveilen jo pyörän päivittämisestä. Jotkin lajit tuntuvat vievän minut mukanaan muita herkemmin ja olen miettinyt, mikä tekee maastopyöräilystä niin koukuttavan lajin. Tätä miettiessäni muistin erään lenkin, jonka jälkeen olin poikkeuksellisen kovassa endorfiinipöllyssä.

Raskas työviikko painoi vielä, eikä nukkuminenkaan ottanut sujuakseen. Halusin silti liikkumaan ja nauttimaan raittiista ilmasta. Mikä sopisikaan paremmin tähän tilanteeseen kuin leppoisa fiilistelylenkki pyöräillen metsässä.

Kroppa ja pää tuntuivat painavilta ja rullailin kevyesti tuttuja reittejä lähimetsään. En juurikaan suunnitellut reittiä etukäteen kuten tavallista. Ajattelin vain välttää pahimmat nousut, mikä on melko haastavaa täällä Salpausselän maastoissa.
Leveämpää metsätietä ajaessani huomasin houkuttelevan polun; en voi vastustaa kapeita kiemurtelevia metsäpolkuja!

Päädyin ajamaan päättömästi polulta toiselle ja välillä teki mieli hihkua ääneen kun olin niin fiiliksissä. Väsymyksestä ei ollut tietoakaan!
Kapeiden neulaspolkujen lisäksi löysin juurakkoa, älyttömiä kivikoita, alamäkiä, joissa teki mieli vain pistää silmät kiinni ja toivoa parasta, sekä hapottavia ylämäkiä. Välillä kompuroin kivikoissa yrittäen päästä taas liikkeelle ja toisena hetkenä kannoin tai tunkkasin pyörää kun kunto ja/tai taidot loppuivat kesken.

Hymyni meinasi hyytyä kun tätä oli jatkunut pari tuntia ja huomasin olevani todella syvällä metsässä, eikä lähellä ollut helposti ajettavaa polkua. En ollut varsinaisesti eksynyt (enpä), sillä tiesin, missä suunnassa menee kuntorata. Aikaa ja energiaa säästääkseni päätin raahata pyöräni tiheän ryteikön läpi, vaikka poluista ei ollut tietoakaan (jostain syystä osa poluista vain loppuu kesken). Kun viimein putkahdin tiheiköstä kuntoradalle pyörää raahaten ja naama punaisena höpöttäen itsekseni, en ihmettele lainkaan, että onnistuin samalla säikäyttämään jonkun lenkkeilijän.

Lenkki oli kaikkea muuta kuin leppoisa, mutta fiilis oli loistava kun vihdoin pääsin väsyneenä ja ruhjeilla kotiin. Mielestäni tässä lenkissä tiivistyi, miksi maastopyöräily koukuttaa; pääsee haastamaan ja ylittämään itsensä niin fyysisesti kuin henkisesti ja saa (pieniäkin) elämyksiä luonnossa liikkuen. Siinä samalla myös pää nollautuu kun on keskityttävä lukemaan maastoa. Sanoisin, että maastopyöräily on erittäin jees!

PS. Tutussa maastossa voi suhata päättömästi, mutta vieraassa maastossa kannattaa hieman suunnitella reittiä ellei halua oikeasti eksyä (vaikka sekin voi olla eräänlainen elämys).

Aloittelevan maastopyöräilijän oivalluksia – osa ll

Pakkaslumi nitisee renkaiden alla. Hankeen talloutunut polku on kapea ja pohja pehmeä. Eteneminen on verkkaista ja kaatuessa niskaan päässyt lumi tuntuu pistelevän kylmältä. Ihan mahtavaa!

Viime talvena katselin kadehtien maastopyöräilijöitä lumisilla poluilla ja päätin, että seuraavana talvena minäkin pääsisin nauttimaan lumisesta metsästä pyöräillen. Tämä oli yksi syistä, miksi päädyin hankkimaan juuri fatbiken; se kun on parhaimmillaan pehmeällä lumella.

Kun pääsin ensimmäistä kertaa pyöräni kanssa lumiseen metsään tajusin, että tässähän aukeni aivan uusi maailma. Tiesin, että fatbike toimii lumella, mutta yllätyin miten hyvä sillä on ajaa; jos reisissä olisi tarpeeksi vääntöä, pystyisin ajamaan vaikka umpihangessa. Lyhyellä kokemuksella voin todeta, että talvimaastopyöräily on aivan oma lajinsa ja siksi loistava tilaisuus oppia uutta.

Vältä äkkinäisiä liikkeitä.
Minulla on edelleen melkoinen viha-rakkaussuhde pitkospuihin ja hankeen talloutunut kapea luminen polku muistuttaa erehdyttävästi noita hemmetin lankkuja. Olen huomannut, että äkkinäisiä liikkeitä tekemällä päätyy helposti lähikosketuksiin lumihangen kanssa. Alkutalven aikana olen kaatuillut varmasti koko vuoden edestä, mutta se taitaa kuulua lajin luonteeseen. Jos lumi ei pöllyä kovan vahdin takia, sen saa pöllyämään kaatumalla näyttävästi!

Muista, että talvella voi olla liukasta.
Minulle kertyy edelleen paljon askeleita pyörälenkeillä ja iso osa kaatumisista tapahtuu jalkojen ollessa maassa. Liukastun usein jyrkkiä ylämäkiä tunkatessa, liikkeelle lähtiessä tai pysähtyessä. Välillä nauran ja kiroan itsekseni keskellä hankea kun en pääse edes pyörän selkään. Suurin osa kaatumisistani johtuukin liukastumisesta. Ehkä pyöräilykenkien pito ei ole ihan riittävä lumelle.

Tutustu uusiin reitteihin – ja varaa siihen aikaa.
Yllätyin positiivisesti, miten paljon metsässä risteilee lumisia polkuja. Useampi lenkki on venähtänyt sen takia, että olen halunnut tutkia vielä yhden polun ja löytänyt itseni aina vain kauempaa kotoa. On mahtavaa päästä seuraamaan muiden jälkiä ja jättää aivot narikkaan. Siinä tosin voi käydä niin, että pääset kotiin vasta pimeän tultua, nälkäisenä ja kylmissäsi.
Näin talvella olen myös päässyt pyörällä paikkoihin, minne kesällä ei ollut minun taidoillani mitään asiaa; tekniset reitit helpottuvat kun lumi tasoittaa juurakot ja kivikot.

Lumi saa usein sisäisen lapsen esille ja ilo on yllimmillään kun lumen keskelle pääsee pyörällä! Onneksi metsässä ei ole paljon todistajia kun Rosa viisvee pääsee valloilleen. Liikkuminen saa olla hauskaa!

Atleetti vai kotletti – miltä liikunnallinen ihminen näyttää?

Kestävyysurheilun parissa olen saanut seurata, miten eri ikäiset, kokoiset ja taustaiset ylittävät itseään ja nauttivat liikkumisesta. Olen nähnyt, miten koviin suorituksiin voi yltää, vaikka kroppa ei olisi lähelläkään atleettista. Ehkä tästä syystä en osaa kyseenalaistaa jonkun kuntoa tämän ruumiinrakenteen vuoksi. Huippu-urheilijat ovat oma lukunsa ja nyt puhun (aktiivi) kuntoilijoista, joihin myös itse kuulun.

Syksyn aikana olen havahtunut siihen karuun tosiasiaan, että osa ihmisistä määrittää urheilullisuuden ja kuntotason ulkoisten ominaisuuksien perusteella.
Sattuneesta syystä olen ollut ruodittavana eri foorumeilla ja useiden kommenttien mukaan en voi olla liikunnallinen tai kyetä triathlonin puolimatkaan ruumiinrakenteeni ja jalkojeni vuoksi.

En osaa loukkaantua kommenteista, sillä olen ylpeä, mihin kaikkeen kroppani on pystynyt – vaikka kehossani on rasvaa vähintäänkin riittävästi ja ylipronaatio saa kävelyni näyttämään oudolta. Teini-ikäisenä kärsin polvikivuista ja lääkäri sanoi, ettei minun jaloillani tulla koskaan pidempiä matkoja juoksemaan. Myöhemmin juoksin maratonin vain todistaakseni itselleni, että pystyn siihen (ja ihan vähän heiluttelin fingeriä lääkärille).

Kommentointi ei ehkä loukannut, mutta se sai minut huolestumaan: jos ihmiset ajattelevat näin, miten kukaan uskaltaa tai kehtaa aloittaa liikuntaharrastusta? Ilmeisesti pitäisi olla valmiiksi kovassa kunnossa ja näyttää huippu-urheilijalta? Voiko olla kovassa kunnossa tai liikkua tavoitteellisesti jos takapuoli hyllyy ja vyötäröltä löytyy vararengas? Erityisen pahalta tuntuu lasten ja nuorten puolesta, jotka joutuvat kohtaamaan tällaisia asenteita. Hirvittää ajatella, miten tällainen ilmapiiri vaikuttaa herkkiin, vasta identiteettejään rakentaviin nuoriin. Liikkumisen riemu kuuluu niin lapsille kuin aikuisillekin, mutta aikuisilla on vastuu antamastaan esimerkistä.

Urheilun ja liikkumisen riemun löytäminen on ollut yksi merkittävimpiä asioita elämässäni. Se on tuonut elämääni upeita ihmisiä, kokemuksia ja oppia. Liikkuminen on ihan parasta ja siitä saa nauttia – iästä, ruumiinrakenteesta tai kuntotasosta riippumatta. Sitä voi yllättyä, mihin kaikkeen pystyykään kun löytää itselleen mieluisen tavan liikkua.

IM Lahti 70.3  2018

Pyörä ja pitkospuut – uhka vai mahdollisuus?

”Pidä vain katse eteenpäin ja nosta rohkeasti vauhtia!”
Näin minulle neuvottiin kun kiuttelin, etten osaa ajaa pitkospuilla. Ohjeistus on niin yksinkertainen, ettei pitkospuilla ajaminen voi olla oikeasti vaikeaa – eihän?

Neuvoja oli heti kokeiltava käytännössä ja suuntasin pyöräni kanssa metsään. Keräsin varmuutta lenkin alussa teknisesti haastavilla poluilla ja olin riemuissani: jos tällaiset polut menee rennosti, pitkospuilla ajaminen onnistuu heittämällä!

Pitkospuiden alku lähestyy ja nostan vauhtia.  Jes, hyvin menee! Ainiin se katse eteenpäin. Hitto, vauhtia taitaa olla liikaa.
Ja niin sormet painaa jarrua ennen kuin ehdin ajatella enempää. Vauhti hidastuu liikaa ja menetän tasapainoni. Ei mitään, uusi yritys.

Pitkospuut on aika korkealla ja kapeassa kohdassa liikkeelle pääseminen vaatii keskittymistä. Alun töppäys on verottanut rentoutta ja tarvittavaa varmuutta. Horjahtelen parin metrin välin, eikä matka juuri etene. Latelen ärräpäitä, mutta olen päättänyt onnistua.  Monen yrityksen jälkeen löydän tasapainon ja sopivan vauhdin. Ehdin melkein innostua kunnes käännöksessä takarengas tipahtaa puilta. Lisää ärräpäitä. Miksi ihmeessä pitkospuilla pitää olla jyrkkiä mutkia?

Olen potkinut pohkeeni kipeästi eturattaaseen ja huvittunut kiukuttelu on vaihtumassa aitoon raivostumiseen. Tiedän, että nyt on aika hypätä pois pitkospuilta ja rämmin suon läpi syvälle metsään. Kiukku ei meinaa laantua, mutta onneksi lenkin loppuun mennessä olen jo paremmalla tuulella.

Opin vielä ajamaan pitkospuilla, mutta se vain vaatii yllättävän paljon lisää harjoittelua. Taidan kuitenkin vastaisuudessa tehdä lyhyitä harjoituksia usein, enkä yritä kerralla oppia kaikkea. Siitä kun ei taida seurata muuta kuin mustelmia ja huonoa kielenkäyttöä.

Vuorotyö ja tavoitteellinen urheilu

Säpsähdän hereille, katson kelloa ja turhautuneena totean nukkuneeni vain viisi tuntia koiranunta. Takana on kaksi hektistä yövuoroa ja vielä toiset kaksi olisi edessä. Sydän hakkaa, heikottaa ja väsyttää niin, että oksettaa. Lenkille tekisi mieli, mutta kroppa pistää vastaan.

Olen tehnyt epäsäännöllistä monivuorotyötä nelisen vuotta ja koko tämän ajan  liikkunut enemmän tai vähemmän tavoitteellisesti. Monet kerrat olen tuskastellut kun en voi noudattaa selkeää treeniohjelmaa tai  joudun soveltamaan treenejä kun kroppa on sekaisin yövuoroista. Olen joskus yrittänyt tehdä treenit harjoitusohjelman mukaan, vaikka kroppa on huutanut lepoa.  Kun jatkuvasti treenaa väsyneenä, suorituskyky heikkenee ja alkaa turhauttaa kun ei kehity.

Suurin osa työviikoistani on sellaisia, ettei treenaamiselle jää aikaa tai energiaa. Vastapainona saan nauttia pitkistä vapaista; ei ole lainkaan harvinaista, että olen viikon vapaalla työputkien välillä. Viimeiset pari vuotta treenit on rytmittynyt töiden mukaisesti. Pitkien vapaiden aikana saatan tehdä kaksi treeniä päivässä ja työviikoilla liikun vain tuntemuksien mukaan. Yleensä töiden ohessa teen korkeintaan vain kevyitä palauttavia lenkkejä tai kehonhuoltoa.

Minulle ja elämäntilanteeseeni sopivan treenirytmin löytäminen on ollut pitkä prosessi. Vaikeinta prosessissa on ollut oppia kuuntelemaan omaa kroppaansa ja se vaatii edelleen työstämistä. Välillä huomaan kiriväni menetettyä treeniaikaa vapaapäivinä ja unohdan varata aikaa palautumiselle. Yleensä stoppi tulee sairasteluna kun vastustuskyky antaa periksi. Ymmärrän, että treenituntien sijasta on kiinnitettävä huomiota kokonaiskuormitukseen, mutta joskus sen vain unohtaa.

Kuten nyt olen unohtanut.

Päivän treeni vaihtui lepoon

Aloittelevan maastopyöräilijän oivallukset

Olen liikkunut metsissä niin jalan kuin pyörälläkin, mutta totaalinen hurahtaminen maastopyöräilyyn on avannut aivan uuden maailman.  Olen tehnyt jokaisella lenkillä uusia oivalluksia muun muassa ajotekniikasta ja opittavaa  tosiaan riittää.

Haluan nauttia uuden oppimisesta ja huomata pienenkin kehityksen, joten olen listannut vain muutaman asian joihin keskityn näin alkuun.

Epäröimällä sattuu.
Olen varovainen pyöräilijä niin maantiellä kuin maastossakin, mutta ilmeisesti maastossa ei kannata olla liian varovainen. Usein lenkillä päädyn teknisesti haastaville reiteille ja jyrkissä laskuissa tai haastavissa kivikoissa minulta loppuu kantti kesken. Epäröidessä hidastan reilusti vauhtia ja jään jumiin kivikkoon tai juurakkoon. Uudestaan liikkeelle pääseminen vaatii usein pari ärräpäätä. Ihmettelen, että olen välttynyt pahemmilta kaatumisilta, sillä joskus ajamiseni on todella epävarmaa. Ehkä maastossa ei kannata liikaa miettiä, mitä voisi sattua.

 

Muista polkimet.
Fatbiken renkaat antaa paljon anteeksi jos ajotekniikka on puuttellinen, mutta täytyy muistaa, että pyörässä on myös polkimet.  Varsinkin kapeilla poluilla pääsen jonkinlaiseen flow-tilaan ja etenen aivan hurmiossa. Valitettavan usein flow katkeaa melko nopeasti kun unohdan polkimet ja vauhti pysähtyy kiveen tai kantoon. Miten ihmeessä polkimet saa mahtumaan polulle?

Ylämäet ovat omaa luokkaansa.
Maastossa ylämäet vaativat jalkavoimien lisäksi myös hyvää ajotekniikkaa, joten minulla riittää kehitettävää. Jos jaloistani löytyy tarpeeksi vääntöä päästä mäki ylös, valitsen huonon ajolinjan tai vauhti pysähtyy muuten heikon tekniikan vuoksi. Toisaalta eihän tunkkaamisen opettelustakaan haittaa ole, vaikka välillä tuntuu, että pyörälenkiksi askeleita kertyy turhan paljon.

Uusien asioiden opettelu on erittäin koukuttavaa ja tarjoaa jatkuvasti pieniä elämyksiä. Joskus elämykset saavat kiroilemaan, mutta mitä elämä olisikaan ilman itkupotkuraivareita silloin tällöin!

PS. Yksin metsässä kiukuttelu voi olla hysteerisen hauskaa!