Uinti – terapeuttista laattojen tuijottelua

Istun altaan reunalla ja asettelen uimalaseja päähäni. Paleltaa. Pudottaudun reunalta altaaseen ja potkaisen seinästä vauhtia liukuun. Vesi tuntuu miellyttävältä: viileää ja pehmeää. Ihana painottomuuden tunne.
Ensimmäisten käsivetojen aikana tunnustelen vettä. Käsiveto tuntuu menevän läpi, enkä saa oikein otetta vedestä.
Hiljalleen ote paranee ja vedot vievät minua eteenpäin. Keskityn pidentämään liukuja ja annan pään tyhjentyä. Laattojen tuijottelu ei ole lainkaan hullumpaa.

Triathlonin lopettamisen jälkeen olen käynyt uimassa vain satunnaisesti. Kaiken lisäksi olen ollut altaassa usein opettajan roolissa, jolloin oma uinti on jäänyt luonnollisesti taka-alalle. Olen saanut vierestä seurata, miten upeita onnistumisen kokemuksia uinti voikaan tarjota. Tämä on saanut minut kaipaamaan säännöllisiä pulahduksia altaaseen.

Olen aina viihtynyt vedessä, mutta jostain syystä uimaan on ollut aina vaikea lähteä tauon jälkeen. Veteen on aina ihana päästä, kun itsensä saa raahattua uimahallille. Yleensä itselläni on tauon jälkeen ”uintitatsi” pahasti hukassa ja aloittaminen vaatii nöyryyttä.

Uinti on siitä hieno laji, että erittäin pienet asiat vaikuttavat siihen, miten uinti kulkee. Joskus ote on hukassa, välillä uintiasento tuntuu olevan hakusessa ja joskus ei meinaa millään saada rytmistä kiinni. Välillä taas uinti tuntuu kulkevan: hyvä ote vedestä, voimakkaat vedot, sulavat liu’ut – huikea fiilis!

Vaikka pidän edelleen taukoa triahtlonista, en halua luopua uinnista. Säännöllisen epäsäännöllinen kelailu altaassa tekee hyvää niin mielelle kuin kropallekin. Lisäksi haluan liikkua mahdollisimman monipuolisesti, sillä monipuolisuus on rikkaus. Tähän ajatukseen olen havahtunut viime aikoina usein. En ole missään lajissa erityisen hyvä, mutta pystyn harrastamaan monenlaista. Tästä haluan vastaisuudessakin pitää kiinni.
Joten, ei muuta kuin altaaseen!