Maastopyöräily – lajin helppous(ko) viehättää

Maastopyöräily on kovassa nosteessa, eikä suotta. Minä hurahdin lajiin vuosi sitten ja innostus on syventynyt siinä määrin, että haaveilen jo pyörän päivittämisestä. Jotkin lajit tuntuvat vievän minut mukanaan muita herkemmin ja olen miettinyt, mikä tekee maastopyöräilystä niin koukuttavan lajin. Tätä miettiessäni muistin erään lenkin, jonka jälkeen olin poikkeuksellisen kovassa endorfiinipöllyssä.

Raskas työviikko painoi vielä, eikä nukkuminenkaan ottanut sujuakseen. Halusin silti liikkumaan ja nauttimaan raittiista ilmasta. Mikä sopisikaan paremmin tähän tilanteeseen kuin leppoisa fiilistelylenkki pyöräillen metsässä.

Kroppa ja pää tuntuivat painavilta ja rullailin kevyesti tuttuja reittejä lähimetsään. En juurikaan suunnitellut reittiä etukäteen kuten tavallista. Ajattelin vain välttää pahimmat nousut, mikä on melko haastavaa täällä Salpausselän maastoissa.
Leveämpää metsätietä ajaessani huomasin houkuttelevan polun; en voi vastustaa kapeita kiemurtelevia metsäpolkuja!

Päädyin ajamaan päättömästi polulta toiselle ja välillä teki mieli hihkua ääneen kun olin niin fiiliksissä. Väsymyksestä ei ollut tietoakaan!
Kapeiden neulaspolkujen lisäksi löysin juurakkoa, älyttömiä kivikoita, alamäkiä, joissa teki mieli vain pistää silmät kiinni ja toivoa parasta, sekä hapottavia ylämäkiä. Välillä kompuroin kivikoissa yrittäen päästä taas liikkeelle ja toisena hetkenä kannoin tai tunkkasin pyörää kun kunto ja/tai taidot loppuivat kesken.

Hymyni meinasi hyytyä kun tätä oli jatkunut pari tuntia ja huomasin olevani todella syvällä metsässä, eikä lähellä ollut helposti ajettavaa polkua. En ollut varsinaisesti eksynyt (enpä), sillä tiesin, missä suunnassa menee kuntorata. Aikaa ja energiaa säästääkseni päätin raahata pyöräni tiheän ryteikön läpi, vaikka poluista ei ollut tietoakaan (jostain syystä osa poluista vain loppuu kesken). Kun viimein putkahdin tiheiköstä kuntoradalle pyörää raahaten ja naama punaisena höpöttäen itsekseni, en ihmettele lainkaan, että onnistuin samalla säikäyttämään jonkun lenkkeilijän.

Lenkki oli kaikkea muuta kuin leppoisa, mutta fiilis oli loistava kun vihdoin pääsin väsyneenä ja ruhjeilla kotiin. Mielestäni tässä lenkissä tiivistyi, miksi maastopyöräily koukuttaa; pääsee haastamaan ja ylittämään itsensä niin fyysisesti kuin henkisesti ja saa (pieniäkin) elämyksiä luonnossa liikkuen. Siinä samalla myös pää nollautuu kun on keskityttävä lukemaan maastoa. Sanoisin, että maastopyöräily on erittäin jees!

PS. Tutussa maastossa voi suhata päättömästi, mutta vieraassa maastossa kannattaa hieman suunnitella reittiä ellei halua oikeasti eksyä (vaikka sekin voi olla eräänlainen elämys).

Aloittelevan maastopyöräilijän oivalluksia – osa ll

Pakkaslumi nitisee renkaiden alla. Hankeen talloutunut polku on kapea ja pohja pehmeä. Eteneminen on verkkaista ja kaatuessa niskaan päässyt lumi tuntuu pistelevän kylmältä. Ihan mahtavaa!

Viime talvena katselin kadehtien maastopyöräilijöitä lumisilla poluilla ja päätin, että seuraavana talvena minäkin pääsisin nauttimaan lumisesta metsästä pyöräillen. Tämä oli yksi syistä, miksi päädyin hankkimaan juuri fatbiken; se kun on parhaimmillaan pehmeällä lumella.

Kun pääsin ensimmäistä kertaa pyöräni kanssa lumiseen metsään tajusin, että tässähän aukeni aivan uusi maailma. Tiesin, että fatbike toimii lumella, mutta yllätyin miten hyvä sillä on ajaa; jos reisissä olisi tarpeeksi vääntöä, pystyisin ajamaan vaikka umpihangessa. Lyhyellä kokemuksella voin todeta, että talvimaastopyöräily on aivan oma lajinsa ja siksi loistava tilaisuus oppia uutta.

Vältä äkkinäisiä liikkeitä.
Minulla on edelleen melkoinen viha-rakkaussuhde pitkospuihin ja hankeen talloutunut kapea luminen polku muistuttaa erehdyttävästi noita hemmetin lankkuja. Olen huomannut, että äkkinäisiä liikkeitä tekemällä päätyy helposti lähikosketuksiin lumihangen kanssa. Alkutalven aikana olen kaatuillut varmasti koko vuoden edestä, mutta se taitaa kuulua lajin luonteeseen. Jos lumi ei pöllyä kovan vahdin takia, sen saa pöllyämään kaatumalla näyttävästi!

Muista, että talvella voi olla liukasta.
Minulle kertyy edelleen paljon askeleita pyörälenkeillä ja iso osa kaatumisista tapahtuu jalkojen ollessa maassa. Liukastun usein jyrkkiä ylämäkiä tunkatessa, liikkeelle lähtiessä tai pysähtyessä. Välillä nauran ja kiroan itsekseni keskellä hankea kun en pääse edes pyörän selkään. Suurin osa kaatumisistani johtuukin liukastumisesta. Ehkä pyöräilykenkien pito ei ole ihan riittävä lumelle.

Tutustu uusiin reitteihin – ja varaa siihen aikaa.
Yllätyin positiivisesti, miten paljon metsässä risteilee lumisia polkuja. Useampi lenkki on venähtänyt sen takia, että olen halunnut tutkia vielä yhden polun ja löytänyt itseni aina vain kauempaa kotoa. On mahtavaa päästä seuraamaan muiden jälkiä ja jättää aivot narikkaan. Siinä tosin voi käydä niin, että pääset kotiin vasta pimeän tultua, nälkäisenä ja kylmissäsi.
Näin talvella olen myös päässyt pyörällä paikkoihin, minne kesällä ei ollut minun taidoillani mitään asiaa; tekniset reitit helpottuvat kun lumi tasoittaa juurakot ja kivikot.

Lumi saa usein sisäisen lapsen esille ja ilo on yllimmillään kun lumen keskelle pääsee pyörällä! Onneksi metsässä ei ole paljon todistajia kun Rosa viisvee pääsee valloilleen. Liikkuminen saa olla hauskaa!

Kestävyysurheilu ja voimaharjoittelu – treeni, joka sotkee muun harjoittelun?

Minulla on ollut melkoinen viha-rakkaussuhde voimaharjoitteluun. Viihdyin salilla ennen hurahtamista kestävyysurheiluun, mutta uusien lajien myötä rautojen  kolistelu jäi. Useamman vuoden voimaharjoittelu on ollut se pakollinen paha harjoitusohjelmassa. Se treeni, joka sotkee kaiken muun harjoittelun. Kun aikaa treenaamiseen on ollut rajallinen määrä, olen tinkinyt voimaharjoittelusta. 

Nyt olen ottanut tavoitteekseni parantaa lihaskuntoani ja saada lisää voimaa. Rakastan listojen tekoa, joten listasin syitä, miksi en ole pitänyt voimaharjoittelusta. Pitihän minun myös kyseenalaistaa omat syyni.

Lihakset kipeytyy niin, ettei muut treenit onnistu.

Lihakset kipeytyy kun voimaharjoittelun aloittaa uudelleen tauon jälkeen. Sille ei voi mitään. Tottakai maltillisesti aloittamalla voi selvitä lievemmillä kivuilla, mutta kun lihas saa uutta ärsykettä, se tuntuu yleensä kipuna ja arkuutena. (Teko)syy on surkea, koska lihakset ei kipeydy samalla lailla kun voimaharjoittelu on säännöllistä.
Harjoitusohjelmaa tehdessä voi myös kiinnittää huomiota, milloin kannattaa tehdä mikäkin treeni. Ei ole välttämättä paras idea tehdä pitkää polkujuoksulenkkiä kun edellisenä päivänä treenannut jalat hapoille salilla.

Voimaharjoittelu on tylsää.

Salilla ei ehkä saavuta samanlaista flow-tilaa kuin esimerkiksi juostessa, mutta eihän sisäpyöräilykään kovin hauskaa ole ja silti siinä pyörän päällä kököttää tuntitolkulla. Voimaharjoittelussa kehityksen voi huomata melko nopeasti ja se on erittäin motivoivaa. Ei ole vaaraa tylsistyä kun keskittyy treeniin ja tuloksiin kuten taitaa olla tarkoituskin. Varmuuden vuoksi voi laittaa kuulokkeet korville ja musiikin niin kovalle, että uppoaa omaan maailmaansa.

Kroppa jäykistyy ja herkkyys katoaa.

Kropan jäykistymisestä on turha syyttää voimaharjoittelua. Syyllinen löytyy katsomalla peiliin; myös kehonhuollolle ja liikkuvuusharjoittelulle kannattaa varata aikaa.
Kun lihaskivut ei haittaa juoksemista, kroppa tuntuu muuten pökkelöltä. Kimmoisuudesta ja herkkyydestä ei ole tietoakaan, eikä jalka tunnu nousevan juurakoiden yli poluilla juostessa. Hetkellisen kankeuden juostessa sietää kun ymmärtää, miten paljon hyötyä voimakkaammista jaloista on mäkisessä maastossa. Mielessään voi myös palata niihin hetkiin kun on pyöräillessä kironnut heikot jalkalihakset. Kyllä se herkkyys ja kimmoisuus sieltä taas löytyy.

Ei se sali olekaan niin kamala paikka.

 

 

Pyörä ja pitkospuut – uhka vai mahdollisuus?

”Pidä vain katse eteenpäin ja nosta rohkeasti vauhtia!”
Näin minulle neuvottiin kun kiuttelin, etten osaa ajaa pitkospuilla. Ohjeistus on niin yksinkertainen, ettei pitkospuilla ajaminen voi olla oikeasti vaikeaa – eihän?

Neuvoja oli heti kokeiltava käytännössä ja suuntasin pyöräni kanssa metsään. Keräsin varmuutta lenkin alussa teknisesti haastavilla poluilla ja olin riemuissani: jos tällaiset polut menee rennosti, pitkospuilla ajaminen onnistuu heittämällä!

Pitkospuiden alku lähestyy ja nostan vauhtia.  Jes, hyvin menee! Ainiin se katse eteenpäin. Hitto, vauhtia taitaa olla liikaa.
Ja niin sormet painaa jarrua ennen kuin ehdin ajatella enempää. Vauhti hidastuu liikaa ja menetän tasapainoni. Ei mitään, uusi yritys.

Pitkospuut on aika korkealla ja kapeassa kohdassa liikkeelle pääseminen vaatii keskittymistä. Alun töppäys on verottanut rentoutta ja tarvittavaa varmuutta. Horjahtelen parin metrin välin, eikä matka juuri etene. Latelen ärräpäitä, mutta olen päättänyt onnistua.  Monen yrityksen jälkeen löydän tasapainon ja sopivan vauhdin. Ehdin melkein innostua kunnes käännöksessä takarengas tipahtaa puilta. Lisää ärräpäitä. Miksi ihmeessä pitkospuilla pitää olla jyrkkiä mutkia?

Olen potkinut pohkeeni kipeästi eturattaaseen ja huvittunut kiukuttelu on vaihtumassa aitoon raivostumiseen. Tiedän, että nyt on aika hypätä pois pitkospuilta ja rämmin suon läpi syvälle metsään. Kiukku ei meinaa laantua, mutta onneksi lenkin loppuun mennessä olen jo paremmalla tuulella.

Opin vielä ajamaan pitkospuilla, mutta se vain vaatii yllättävän paljon lisää harjoittelua. Taidan kuitenkin vastaisuudessa tehdä lyhyitä harjoituksia usein, enkä yritä kerralla oppia kaikkea. Siitä kun ei taida seurata muuta kuin mustelmia ja huonoa kielenkäyttöä.

Aloittelevan maastopyöräilijän oivallukset

Olen liikkunut metsissä niin jalan kuin pyörälläkin, mutta totaalinen hurahtaminen maastopyöräilyyn on avannut aivan uuden maailman.  Olen tehnyt jokaisella lenkillä uusia oivalluksia muun muassa ajotekniikasta ja opittavaa  tosiaan riittää.

Haluan nauttia uuden oppimisesta ja huomata pienenkin kehityksen, joten olen listannut vain muutaman asian joihin keskityn näin alkuun.

Epäröimällä sattuu.
Olen varovainen pyöräilijä niin maantiellä kuin maastossakin, mutta ilmeisesti maastossa ei kannata olla liian varovainen. Usein lenkillä päädyn teknisesti haastaville reiteille ja jyrkissä laskuissa tai haastavissa kivikoissa minulta loppuu kantti kesken. Epäröidessä hidastan reilusti vauhtia ja jään jumiin kivikkoon tai juurakkoon. Uudestaan liikkeelle pääseminen vaatii usein pari ärräpäätä. Ihmettelen, että olen välttynyt pahemmilta kaatumisilta, sillä joskus ajamiseni on todella epävarmaa. Ehkä maastossa ei kannata liikaa miettiä, mitä voisi sattua.

 

Muista polkimet.
Fatbiken renkaat antaa paljon anteeksi jos ajotekniikka on puuttellinen, mutta täytyy muistaa, että pyörässä on myös polkimet.  Varsinkin kapeilla poluilla pääsen jonkinlaiseen flow-tilaan ja etenen aivan hurmiossa. Valitettavan usein flow katkeaa melko nopeasti kun unohdan polkimet ja vauhti pysähtyy kiveen tai kantoon. Miten ihmeessä polkimet saa mahtumaan polulle?

Ylämäet ovat omaa luokkaansa.
Maastossa ylämäet vaativat jalkavoimien lisäksi myös hyvää ajotekniikkaa, joten minulla riittää kehitettävää. Jos jaloistani löytyy tarpeeksi vääntöä päästä mäki ylös, valitsen huonon ajolinjan tai vauhti pysähtyy muuten heikon tekniikan vuoksi. Toisaalta eihän tunkkaamisen opettelustakaan haittaa ole, vaikka välillä tuntuu, että pyörälenkiksi askeleita kertyy turhan paljon.

Uusien asioiden opettelu on erittäin koukuttavaa ja tarjoaa jatkuvasti pieniä elämyksiä. Joskus elämykset saavat kiroilemaan, mutta mitä elämä olisikaan ilman itkupotkuraivareita silloin tällöin!

PS. Yksin metsässä kiukuttelu voi olla hysteerisen hauskaa!

 

 

 

Suorittajasta elämysurheilija – tavoitteiden hahmottelua

Näin alkusyksystä minulla on ollut tapana asettaa tavoitteet seuraavalle vuodelle. Uuden harjoituskauden pääsee aloittamaan intoa täynnä ja motivoituneena kun tietää, mitä tavoittelee.  Aikaisemmin tavoitteiden ja kisojen valitseminen on ollut selkeää, mutta nyt olen ollut aivan hukassa. Jo tavoitteita miettiessä olen huomannut, miten herkästi suorittaja minussa nostaa päätään: jokin kisa vaikuttaa kiinnostavalta ja mietin ensimmäisenä aikatavoitteita. Voinko ylipäätään osallistua kisoihin jos en osaa unohtaa kellon vahtaamista?

Triathlon on ollut minulle rakas harrastus jo useamman vuoden, mutta kuluneen vuoden aikana olen kadottanut palon lajiin. Triathlonkisoissa aikojen ja vauhtien seuraaminen tuntui suorastaan ahdistavalta. On mahdotonta nauttia kisaelämyksestä ja itsensä voittamisesta jos päällimmäisenä on riittämättömyyden tunne. Tauko triathlonista oli oikea ratkaisu, mutta kaipaan tavoitteellista treenaamista.

Päästäkseni kisa-ahdistuksesta olen hakeutunut lajien pariin, joissa kello on helpompi unohtaa ja hurahtanut täysin polkujuoksuun ja maastopyöräilyyn. Molemmat lajit tarjoavat valtavasti uusia haasteita ja kokemuksia – ja mikä parasta, pääsen liikkumaan luonnossa.

Annan ensi vuoden tavoitteiden hahmottua rauhassa, mutta suunnittelen debytoivani sekä polkujuoksukisoissa että maastopyöräilytapahtumassa. Kisat/tapahtumat ja matkat päätän myöhemmin, mutta rakennan harjoitusohjelmani tämän mukaan. Haluan  kuitenkin säilyttää tavoitteellisuuden treenaamisessani, vaikka keskityn ensisijaisesti elämyksiin. Uskon, että elämyksiä on tarjolla jo matkalla kohti tavoitteita!