Niin se toukokuu vaihtui kesäkuuksi ja olen jälleen uuden ja jännän äärellä: parin päivän kuluttua olen Kilpisjärvellä odottelemassa uuden työn alkua ja kotinani toimii pienenpieni asuntovaununi.
Toukokuusta jäi jotenkin todella ristiriitaiset tunnelmat. Pääsin reissaamaan, lomailemaan ja viettämään aikaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa, mutta kuukauteen mahtui myös vaikeampia hetkiä.
Tein kuukauden aikana yhteensä pari viikkoa töitä sairaanhoitajana täällä Sodankylässä ja ihanista työkavereista huolimatta tuo pari viikkoa oli jotenkin ihmeen haastava henkisesti. Tuntui kuin en osaisi olla se hoitaja, joka olen joskus ollut, vaikka kliiniset taidot ja tiedot ovatkin tallella. Kyllähän se mielialaan vaikuttaa kun on laskenut päivästä toiseen tunteja, koska pääsee pois. Positiivista tässä on se, että odotan entistä enemmän uusia työkuvioita Kilpisjärvellä!
Fiilikset ovat tällä hetkellä innostuneen odottavat, mutta kyllä minua myös jännittää. Jännitän uutta työtä, josta minulla ei ole kokemusta, miten minut otetaan vastaan, millaisia ihmisiä tapaan, vaunussa asumista ja kaikkea, mitä tulevaan neljään kuukauteen mahtuu. Mutta jotenkin koen hallitsevani jännityksen (suurimman osan ajasta). Olen ylpeä itsestäni, etten ole kovin paljoa maalaillut kauhukuvia, mikä kaikki voi mennä pieleen. Pyrin antamaan jännittämiselle oman tilansa ja ikäänkuin annan sen vain olla. Hetkittäin jännitys nostaa enemmän päätään, mutta kyllä se siitä pian taas tasoittuu.
Minun on vain opittava elämään jännittämisen kanssa, sillä kaikenlaista uutta ja jännittävää on varmasti luvassa myös jatkossa. Kuten Pikku Myy on sanonut: ”Vakiintunut elämä ei tarjoa mitään jännityksiä.”
Haluan lähteä Kilpisjärvelle niin avoimin mielin kuin mahdollista, antaa vaunuarjen rutiinien muodostua kaikessa rauhassa ja kohdata uudet ihmiset omana itsenäni. Antaa ajan näyttää, mitä tuo tuleva neljä kuukautta tuo mukanaan. Koen olevani etuoikeutettu kun saan jännittää tällaista uutta seikkailua. Onhan tämä jotenkin niin siistiä!
