Haaveilin jo viime kesänä tutustumisesta bike parkiin, mutta asia jäi haaveilun asteelle. Nyt päätin varmistaa hyvissä ajoin, että todella menen bike parkiin ja ostin hyvissä ajoin keväällä kausikortin Mielakkaan ja Nuuksioon. Tuplavarmistin asian vielä ostamalla etukäteen fullface-kypärän laseineen. Hetken mietin, että toivottavasti näille hankinnoille tulee käyttöä.
Vihdoin sovittiin veljen kanssa päivä, milloin mennään ja sitten iski jännitys. En tiedä, mitä varsinaisesti jännitin. Tottakai hissillä nouseminen jännitti, vaikka laskettelun kautta ovatkin tulleet tutuiksi. Reiteissä jännitti ehkä eniten se, etten tiennyt, mitä tuleman pitää. Toki tiesin, että alamäkiä ajetaan höystettynä bermeillä, dropeilla ja hyppyreillä. Olen välillä turhankin varovainen alamäissä ja aivan onneton käännöksissä ja kaarteissa – hyppyreistä puhumattakaan. Toivoin vain, ettei koko homma mene aivan selviytymistaisteluksi. Asetelma oli tosiaan melkoinen ”uhka vai mahdollisuus”.
Muistan katselleeni siinä parkkipaikalla Mielakan rinteitä ja ajatelleeni, että voi saatana. Eihän siinä muu auttanut, kuin kypärä päähän, pyörä alle ja hissille.
Mielakka bike park
Hissi ei lopulta ollutkaan niin hurja, mitä etukäteen jännitin. Toki ensimmäisten nousujen aikana oli sykkeet tapissa ja ylhäällä kädet ja jalat tärisivät, mutta hiljalleen rentous löytyi. Haastavaa oli ainoastaan hahmottaa, mihin kohtaan kapulan asettaa. Välillä se oli selässä ja välillä raapi rakarengasta. Vain kerran tein näyttävän syöksyn kuralätäkköön kun yritin korjata vauhdissa kapulan paikkaa. Aika hyvin, sanoisin.
Ensimmäiset laskut oli melkoista hakemista. Meno oli epävarmaa ja oma pyöräkin tuntui jotenkin vieraalta. Mutta olin aivan fiiliksissä ensimmäisestä laskusta alkaen!
En voi sanoa, että meno olisi missään vaiheessa ollut rentoa, koska jännitin jokaista lihasta leukaperistä varpaisiin. Fiilis oli kuitenkin lasku laskulta rennompi ja varmempi.
En osaa edes sanoa, kuinka monta kertaa voitin pelkoni tuon päivän aikana. Ajoin sellaisista paikoista, joista en olisi vuosi sitten voinut kuvitellakaan ajavani. Mielakan siniset reitit tarjosivat (ainakin minulle) sopivassa suhteessa mukavan helppoa pätkää ja haasteita. Pakko siis kehua Mielakan reittejä, koska tällainenkin arkajalka pystyy nauttimaan ajamisesta ja silti ylittämään itsensä.
Päivän päätteeksi olin aivan myyty ja niin fiiliksissä. Heti seuraavana päivänä oli pakko palata Mielakkaan ja kokeilla, onko se edelleen niin siistiä, miltä se edellisenä päivä tuntui. Ja olihan se!
Mielakan sivuilla lukee, että alamäkipyöräilyyn jää koukkuun ja tottahan se taitaa olla.
Olen varma, että bike parkista saan juuri sitä kaivattua varmuutta ja rohkeutta maastopyöräilyyn. Puhumattakaan siitä, miten ajotekniikkani voikaan kehittyä. Ja onhan tuo alamäissä rallattelu mielettömän hauskaa.
Suomesta löytyy useita houkuttelevia bike parkeja, joten taidan tietää, mitä teen tänä kesänä!
