Maastopyöräily on kovassa nosteessa, eikä suotta. Minä hurahdin lajiin vuosi sitten ja innostus on syventynyt siinä määrin, että haaveilen jo pyörän päivittämisestä. Jotkin lajit tuntuvat vievän minut mukanaan muita herkemmin ja olen miettinyt, mikä tekee maastopyöräilystä niin koukuttavan lajin. Tätä miettiessäni muistin erään lenkin, jonka jälkeen olin poikkeuksellisen kovassa endorfiinipöllyssä.
Raskas työviikko painoi vielä, eikä nukkuminenkaan ottanut sujuakseen. Halusin silti liikkumaan ja nauttimaan raittiista ilmasta. Mikä sopisikaan paremmin tähän tilanteeseen kuin leppoisa fiilistelylenkki pyöräillen metsässä.
Kroppa ja pää tuntuivat painavilta ja rullailin kevyesti tuttuja reittejä lähimetsään. En juurikaan suunnitellut reittiä etukäteen kuten tavallista. Ajattelin vain välttää pahimmat nousut, mikä on melko haastavaa täällä Salpausselän maastoissa.
Leveämpää metsätietä ajaessani huomasin houkuttelevan polun; en voi vastustaa kapeita kiemurtelevia metsäpolkuja!
Päädyin ajamaan päättömästi polulta toiselle ja välillä teki mieli hihkua ääneen kun olin niin fiiliksissä. Väsymyksestä ei ollut tietoakaan!
Kapeiden neulaspolkujen lisäksi löysin juurakkoa, älyttömiä kivikoita, alamäkiä, joissa teki mieli vain pistää silmät kiinni ja toivoa parasta, sekä hapottavia ylämäkiä. Välillä kompuroin kivikoissa yrittäen päästä taas liikkeelle ja toisena hetkenä kannoin tai tunkkasin pyörää kun kunto ja/tai taidot loppuivat kesken.
Hymyni meinasi hyytyä kun tätä oli jatkunut pari tuntia ja huomasin olevani todella syvällä metsässä, eikä lähellä ollut helposti ajettavaa polkua. En ollut varsinaisesti eksynyt (enpä), sillä tiesin, missä suunnassa menee kuntorata. Aikaa ja energiaa säästääkseni päätin raahata pyöräni tiheän ryteikön läpi, vaikka poluista ei ollut tietoakaan (jostain syystä osa poluista vain loppuu kesken). Kun viimein putkahdin tiheiköstä kuntoradalle pyörää raahaten ja naama punaisena höpöttäen itsekseni, en ihmettele lainkaan, että onnistuin samalla säikäyttämään jonkun lenkkeilijän.
Lenkki oli kaikkea muuta kuin leppoisa, mutta fiilis oli loistava kun vihdoin pääsin väsyneenä ja ruhjeilla kotiin. Mielestäni tässä lenkissä tiivistyi, miksi maastopyöräily koukuttaa; pääsee haastamaan ja ylittämään itsensä niin fyysisesti kuin henkisesti ja saa (pieniäkin) elämyksiä luonnossa liikkuen. Siinä samalla myös pää nollautuu kun on keskityttävä lukemaan maastoa. Sanoisin, että maastopyöräily on erittäin jees!
PS. Tutussa maastossa voi suhata päättömästi, mutta vieraassa maastossa kannattaa hieman suunnitella reittiä ellei halua oikeasti eksyä (vaikka sekin voi olla eräänlainen elämys).
IM Lahti 70.3 2018
