Artikkelit

Julkaistu

Kalevan kierros 2019 – haaste vastaanotettu

Olen saanut haasteen kerätä joukkueen Kalevan kierrokselle  X-tri Lahden jäsenistä. Vuoden 2019 aikana nähdään, miten triathlonisteilta taipuu kuusi eri kestävyyslajia: 30km luistelu, 50km hiihto, n. 15km suunnistus, 30km soutu, n. 70km pyöräily ja 21,1km juoksu. Joukkuekisa toteutetaan viestimuodossa eli yksi joukkueen jäsen jokaista lajia kohden. Joukkueen kapteenina en halua päästää itseäni helpolla, joten olen päättänyt oppia suunnistamaan.

Syksy on suorastaan surkea ajankohta aloittaa suunnistus, sillä suunnistukouluja järjestetään vain keväisin ja iltarastit loppuvat lokakuuhun. Onneksi lähipiiristäni löytyy suunnistajia ja sain kokeneen suunnistajan mukaani kun painuin ensimmäistä kertaan kartta kourassa metsään.

Vesisade, märkä metsä, kädessä kartta täynnä outoja merkkejä, kompassi väärinpäin ja 15 rastia löydettävänä – täydellistä!
Keskityin lukemaan maastoa ja pysymään kartalla, joten eteneminen rastilta toiselle oli verkkaista. Hetkittäin innostuin kirmaamaan ihan Minna Kauppina, mutta hyvin nopeasti putosin kartalta ja sain nöyrtyä takaisin aloittelijaksi.

Viimeisten rastien kohdalla keskittyminen alkoi selvästi herpaantua ja turhauduin kun luin karttaa miten sattuu. Turhautuminen vaihtui epätoivoksi kun ymmärsin, miten pitkä suunnistus minulla olisi toukokuussa edessä. Jos keskittyminen herpaantuu 15 rastin ja alle 5km radalla, miten selviän 15km suunnistuksesta?

Tekemällä oppii, joten selvitäkseni Kalevan kierroksen suunnistuksesta minun on vietettävä reilusti aikaa metsässä karttojen ja kompassin kanssa.  Kuten sanoin, aion oppia suunnistamaan!

Psss!

Käy tutustumassa Kalevan kierrokseen  http://www.kalevankierros.fi/
ja haasta itsesi kuudessa kestävyyslajissa vuoden aikana! Monta mahdollisuutta saada uusia elämyksiä ja kokemuksia – onko parempaa!

Julkaistu

Kestävyysurheilu ja voimaharjoittelu – treeni, joka sotkee muun harjoittelun?

Minulla on ollut melkoinen viha-rakkaussuhde voimaharjoitteluun. Viihdyin salilla ennen hurahtamista kestävyysurheiluun, mutta uusien lajien myötä rautojen  kolistelu jäi. Useamman vuoden voimaharjoittelu on ollut se pakollinen paha harjoitusohjelmassa. Se treeni, joka sotkee kaiken muun harjoittelun. Kun aikaa treenaamiseen on ollut rajallinen määrä, olen tinkinyt voimaharjoittelusta. 

Nyt olen ottanut tavoitteekseni parantaa lihaskuntoani ja saada lisää voimaa. Rakastan listojen tekoa, joten listasin syitä, miksi en ole pitänyt voimaharjoittelusta. Pitihän minun myös kyseenalaistaa omat syyni.

Lihakset kipeytyy niin, ettei muut treenit onnistu.

Lihakset kipeytyy kun voimaharjoittelun aloittaa uudelleen tauon jälkeen. Sille ei voi mitään. Tottakai maltillisesti aloittamalla voi selvitä lievemmillä kivuilla, mutta kun lihas saa uutta ärsykettä, se tuntuu yleensä kipuna ja arkuutena. (Teko)syy on surkea, koska lihakset ei kipeydy samalla lailla kun voimaharjoittelu on säännöllistä.
Harjoitusohjelmaa tehdessä voi myös kiinnittää huomiota, milloin kannattaa tehdä mikäkin treeni. Ei ole välttämättä paras idea tehdä pitkää polkujuoksulenkkiä kun edellisenä päivänä treenannut jalat hapoille salilla.

Voimaharjoittelu on tylsää.

Salilla ei ehkä saavuta samanlaista flow-tilaa kuin esimerkiksi juostessa, mutta eihän sisäpyöräilykään kovin hauskaa ole ja silti siinä pyörän päällä kököttää tuntitolkulla. Voimaharjoittelussa kehityksen voi huomata melko nopeasti ja se on erittäin motivoivaa. Ei ole vaaraa tylsistyä kun keskittyy treeniin ja tuloksiin kuten taitaa olla tarkoituskin. Varmuuden vuoksi voi laittaa kuulokkeet korville ja musiikin niin kovalle, että uppoaa omaan maailmaansa.

Kroppa jäykistyy ja herkkyys katoaa.

Kropan jäykistymisestä on turha syyttää voimaharjoittelua. Syyllinen löytyy katsomalla peiliin; myös kehonhuollolle ja liikkuvuusharjoittelulle kannattaa varata aikaa.
Kun lihaskivut ei haittaa juoksemista, kroppa tuntuu muuten pökkelöltä. Kimmoisuudesta ja herkkyydestä ei ole tietoakaan, eikä jalka tunnu nousevan juurakoiden yli poluilla juostessa. Hetkellisen kankeuden juostessa sietää kun ymmärtää, miten paljon hyötyä voimakkaammista jaloista on mäkisessä maastossa. Mielessään voi myös palata niihin hetkiin kun on pyöräillessä kironnut heikot jalkalihakset. Kyllä se herkkyys ja kimmoisuus sieltä taas löytyy.

Ei se sali olekaan niin kamala paikka.

 

 

Julkaistu

Pyörä ja pitkospuut – uhka vai mahdollisuus?

”Pidä vain katse eteenpäin ja nosta rohkeasti vauhtia!”
Näin minulle neuvottiin kun kiuttelin, etten osaa ajaa pitkospuilla. Ohjeistus on niin yksinkertainen, ettei pitkospuilla ajaminen voi olla oikeasti vaikeaa – eihän?

Neuvoja oli heti kokeiltava käytännössä ja suuntasin pyöräni kanssa metsään. Keräsin varmuutta lenkin alussa teknisesti haastavilla poluilla ja olin riemuissani: jos tällaiset polut menee rennosti, pitkospuilla ajaminen onnistuu heittämällä!

Pitkospuiden alku lähestyy ja nostan vauhtia.  Jes, hyvin menee! Ainiin se katse eteenpäin. Hitto, vauhtia taitaa olla liikaa.
Ja niin sormet painaa jarrua ennen kuin ehdin ajatella enempää. Vauhti hidastuu liikaa ja menetän tasapainoni. Ei mitään, uusi yritys.

Pitkospuut on aika korkealla ja kapeassa kohdassa liikkeelle pääseminen vaatii keskittymistä. Alun töppäys on verottanut rentoutta ja tarvittavaa varmuutta. Horjahtelen parin metrin välin, eikä matka juuri etene. Latelen ärräpäitä, mutta olen päättänyt onnistua.  Monen yrityksen jälkeen löydän tasapainon ja sopivan vauhdin. Ehdin melkein innostua kunnes käännöksessä takarengas tipahtaa puilta. Lisää ärräpäitä. Miksi ihmeessä pitkospuilla pitää olla jyrkkiä mutkia?

Olen potkinut pohkeeni kipeästi eturattaaseen ja huvittunut kiukuttelu on vaihtumassa aitoon raivostumiseen. Tiedän, että nyt on aika hypätä pois pitkospuilta ja rämmin suon läpi syvälle metsään. Kiukku ei meinaa laantua, mutta onneksi lenkin loppuun mennessä olen jo paremmalla tuulella.

Opin vielä ajamaan pitkospuilla, mutta se vain vaatii yllättävän paljon lisää harjoittelua. Taidan kuitenkin vastaisuudessa tehdä lyhyitä harjoituksia usein, enkä yritä kerralla oppia kaikkea. Siitä kun ei taida seurata muuta kuin mustelmia ja huonoa kielenkäyttöä.

Julkaistu

Vuorotyö ja tavoitteellinen urheilu

Säpsähdän hereille, katson kelloa ja turhautuneena totean nukkuneeni vain viisi tuntia koiranunta. Takana on kaksi hektistä yövuoroa ja vielä toiset kaksi olisi edessä. Sydän hakkaa, heikottaa ja väsyttää niin, että oksettaa. Lenkille tekisi mieli, mutta kroppa pistää vastaan.

Olen tehnyt epäsäännöllistä monivuorotyötä nelisen vuotta ja koko tämän ajan  liikkunut enemmän tai vähemmän tavoitteellisesti. Monet kerrat olen tuskastellut kun en voi noudattaa selkeää treeniohjelmaa tai  joudun soveltamaan treenejä kun kroppa on sekaisin yövuoroista. Olen joskus yrittänyt tehdä treenit harjoitusohjelman mukaan, vaikka kroppa on huutanut lepoa.  Kun jatkuvasti treenaa väsyneenä, suorituskyky heikkenee ja alkaa turhauttaa kun ei kehity.

Suurin osa työviikoistani on sellaisia, ettei treenaamiselle jää aikaa tai energiaa. Vastapainona saan nauttia pitkistä vapaista; ei ole lainkaan harvinaista, että olen viikon vapaalla työputkien välillä. Viimeiset pari vuotta treenit on rytmittynyt töiden mukaisesti. Pitkien vapaiden aikana saatan tehdä kaksi treeniä päivässä ja työviikoilla liikun vain tuntemuksien mukaan. Yleensä töiden ohessa teen korkeintaan vain kevyitä palauttavia lenkkejä tai kehonhuoltoa.

Minulle ja elämäntilanteeseeni sopivan treenirytmin löytäminen on ollut pitkä prosessi. Vaikeinta prosessissa on ollut oppia kuuntelemaan omaa kroppaansa ja se vaatii edelleen työstämistä. Välillä huomaan kiriväni menetettyä treeniaikaa vapaapäivinä ja unohdan varata aikaa palautumiselle. Yleensä stoppi tulee sairasteluna kun vastustuskyky antaa periksi. Ymmärrän, että treenituntien sijasta on kiinnitettävä huomiota kokonaiskuormitukseen, mutta joskus sen vain unohtaa.

Kuten nyt olen unohtanut.

Päivän treeni vaihtui lepoon
Julkaistu

Aloittelevan maastopyöräilijän oivallukset

Olen liikkunut metsissä niin jalan kuin pyörälläkin, mutta totaalinen hurahtaminen maastopyöräilyyn on avannut aivan uuden maailman.  Olen tehnyt jokaisella lenkillä uusia oivalluksia muun muassa ajotekniikasta ja opittavaa  tosiaan riittää.

Haluan nauttia uuden oppimisesta ja huomata pienenkin kehityksen, joten olen listannut vain muutaman asian joihin keskityn näin alkuun.

Epäröimällä sattuu.
Olen varovainen pyöräilijä niin maantiellä kuin maastossakin, mutta ilmeisesti maastossa ei kannata olla liian varovainen. Usein lenkillä päädyn teknisesti haastaville reiteille ja jyrkissä laskuissa tai haastavissa kivikoissa minulta loppuu kantti kesken. Epäröidessä hidastan reilusti vauhtia ja jään jumiin kivikkoon tai juurakkoon. Uudestaan liikkeelle pääseminen vaatii usein pari ärräpäätä. Ihmettelen, että olen välttynyt pahemmilta kaatumisilta, sillä joskus ajamiseni on todella epävarmaa. Ehkä maastossa ei kannata liikaa miettiä, mitä voisi sattua.

 

Muista polkimet.
Fatbiken renkaat antaa paljon anteeksi jos ajotekniikka on puuttellinen, mutta täytyy muistaa, että pyörässä on myös polkimet.  Varsinkin kapeilla poluilla pääsen jonkinlaiseen flow-tilaan ja etenen aivan hurmiossa. Valitettavan usein flow katkeaa melko nopeasti kun unohdan polkimet ja vauhti pysähtyy kiveen tai kantoon. Miten ihmeessä polkimet saa mahtumaan polulle?

Ylämäet ovat omaa luokkaansa.
Maastossa ylämäet vaativat jalkavoimien lisäksi myös hyvää ajotekniikkaa, joten minulla riittää kehitettävää. Jos jaloistani löytyy tarpeeksi vääntöä päästä mäki ylös, valitsen huonon ajolinjan tai vauhti pysähtyy muuten heikon tekniikan vuoksi. Toisaalta eihän tunkkaamisen opettelustakaan haittaa ole, vaikka välillä tuntuu, että pyörälenkiksi askeleita kertyy turhan paljon.

Uusien asioiden opettelu on erittäin koukuttavaa ja tarjoaa jatkuvasti pieniä elämyksiä. Joskus elämykset saavat kiroilemaan, mutta mitä elämä olisikaan ilman itkupotkuraivareita silloin tällöin!

PS. Yksin metsässä kiukuttelu voi olla hysteerisen hauskaa!

 

 

 

Julkaistu

Suorittajasta elämysurheilija – tavoitteiden hahmottelua

Näin alkusyksystä minulla on ollut tapana asettaa tavoitteet seuraavalle vuodelle. Uuden harjoituskauden pääsee aloittamaan intoa täynnä ja motivoituneena kun tietää, mitä tavoittelee.  Aikaisemmin tavoitteiden ja kisojen valitseminen on ollut selkeää, mutta nyt olen ollut aivan hukassa. Jo tavoitteita miettiessä olen huomannut, miten herkästi suorittaja minussa nostaa päätään: jokin kisa vaikuttaa kiinnostavalta ja mietin ensimmäisenä aikatavoitteita. Voinko ylipäätään osallistua kisoihin jos en osaa unohtaa kellon vahtaamista?

Triathlon on ollut minulle rakas harrastus jo useamman vuoden, mutta kuluneen vuoden aikana olen kadottanut palon lajiin. Triathlonkisoissa aikojen ja vauhtien seuraaminen tuntui suorastaan ahdistavalta. On mahdotonta nauttia kisaelämyksestä ja itsensä voittamisesta jos päällimmäisenä on riittämättömyyden tunne. Tauko triathlonista oli oikea ratkaisu, mutta kaipaan tavoitteellista treenaamista.

Päästäkseni kisa-ahdistuksesta olen hakeutunut lajien pariin, joissa kello on helpompi unohtaa ja hurahtanut täysin polkujuoksuun ja maastopyöräilyyn. Molemmat lajit tarjoavat valtavasti uusia haasteita ja kokemuksia – ja mikä parasta, pääsen liikkumaan luonnossa.

Annan ensi vuoden tavoitteiden hahmottua rauhassa, mutta suunnittelen debytoivani sekä polkujuoksukisoissa että maastopyöräilytapahtumassa. Kisat/tapahtumat ja matkat päätän myöhemmin, mutta rakennan harjoitusohjelmani tämän mukaan. Haluan  kuitenkin säilyttää tavoitteellisuuden treenaamisessani, vaikka keskityn ensisijaisesti elämyksiin. Uskon, että elämyksiä on tarjolla jo matkalla kohti tavoitteita!

Julkaistu

Comebackin aika!

Vanha blogini  Proud to be a workoutaholic hiljentyi jo marraskuussa 2017 ja mietin pitkään, jatkanko bloggaamista. Huomasin kuitenkin kaipaavani kirjoittamista, joten saanko esitellä uuden blogini Liikun, siis elän!

Päätin marraskuussa pitää taukoa triathlonista ja huomasin yllätyksekseni olevani aivan eksyksissä. Kaipasin tavoitteellista liikkumista, mutta ajatus kilpailemisesta tuntui vastenmieliseltä.

Minua on pitkään viehättänyt ajatus elämysurheilusta ja olen yrittänyt keskittyä kokemusten tavoitteluun. Painotan sanaa yrittänyt, sillä kuluneen kesän aikana olen huomannut, ettei se olekaan niin helppoa tällaiselle suorittajalle!  Olenkin päättänyt ottaa tavoitteekseni yhdistää tavoitteellisen urheilun elämysuhreiluun. Tämä edellytti myös blogin nimen vaihtamista. Liikun, siis elän tiivistää oleellisen: urheilu on elämäntapa, mutta sen voi tehdä lempeästi elämän ehdoilla ja saada sisältöä elämään.

Tervetuloa seuraamaan matkaani kohti parempaa kestäyyskuntoa ja uusia elämyksiä!

Ystäväni fatbike tulee varmasti tutuksi tulevissa julkaisuissa!