Artikkelit

Julkaistu

Ihana lokakuu

Minulta poistettiin reilu viikko sitten tulehtunut umpilisäke ja luonnollisesti treenaaminen on hetken tauolla. Näin sairaslomalla onkin aikaa nostalgisoida ja muistella menneitä. Selailin vanhaa blogiani Proud to be a workoutaholic ja huomasin, että vuodesta 2013 vuoteen 2017 olen kirjoittanut joka lokakuu uuden kauden aloittamisesta.

Kirjoituksia lukiessa muistan sen kuplivan innostuksen kun pääsi aloittamaan uuden harjoitusohjelman ja matkan kohti tulevan kesän kisoja. Motivaatio oli huipussaan, eikä pimeys tai huono sää pystynyt latistamaan intoa.

Kausi alkoi perinteisesti peruskestävyyden kehittämisellä eli paljon pitkiä ja rauhallisia lenkkejä. Suurin osa vapaa-ajasta kuluikin pururadalla sauvakävellen, hölkäten, trainerin päällä hikoillen ja uiden. Joka vuosi loka-marraskuun aikana treenitunteja kertyi reippaasti. Jostain syystä olen aina pitänyt peruskestävyystreenien tahkoamisesta, vaikka esimerkiksi 3 tuntia trainerin päällä voi kuulostaa puuduttavalta.

Lokakuussa 2016 kirjoitin, kuinka ristiriitaiselta tuntuu pitää uuden kauden aloittamisesta niin paljon, vaikka kaikki tuntuu hankalalta ja edellisen kauden kunto on vain muisto. Tavallisesti pidin niin sanotun ylimenokauden elo-syyskuussa, jolloin liikuin tarkoituksella vain fiiliksen mukaan. Pyrin hetkeksi unohtamaan triathlonin, jotta intoa riittäisi seuraavaan kauteen. Tämä toimi minulla vuodesta toiseen, vaikka aloittaminen olikin takkuista ja sai nöyräksi.

Lokakuu 2016
– – kävin maanantaina ensimmäistä kertaa elokuun lopun jälkeen uimassa, eikä touhusta meinannut tulla mitään. Hyvä, etten hukkunnut.

En liiku enää yhtä tavoitteellisesti, mutta syksy tuntuu edelleen jollain tavalla uudelta alulta. Suunnittelen seuraavan kesän koitoksia kuten aikaisemminkin ja olen ottanut pitkät sauvakävelylenkit ohjelmaan. Pientä innostuksen kuplimistakin saattaa olla havaittavissa. Onhan tämä aika ihana vuodenaika!

Muistoja syksyltä 2013
Julkaistu

Aloittelevan maastopyöräilijän oivalluksia – osa lll

Innostumiseni maastopyöräilyyn on syventynyt siinä määrin, että pyörän päivittäminen tuli ajankohtaiseksi. Pitkällisen pähkäilyn jälkeen päätin etsiä itselleni täysjousitetun trail -pyörän.
Varauduin siihen, että joudun metsästämään sopivaa pyörää jonkin aikaa. Kuitenkin yllättävän pian löysin pyöräni Ski Out & Ski Out Bike :sta ja uskollinen fatbikeni vaihtui Konan täysjousitettuun maastopyörään. Rahan ja ajan rajallisuuden vuoksi luovuin läskistä, vaikka varmasti silläkin olisi ollut hauska silloin tällöin fillaroida.

Muutos leppoisasti etenevästä, jyräävästä ja leveärenkaisesta pyörästä ketterään ja kapea(mpi)renkaiseen pomppukeppiin on ollut melko suuri ja vaatii totuttelua.

Yksi suurimmista eroista fatbiken ja uuden pyöräni välillä on renkaat. Kun renkaat kapenevat ja suurenevat hieman, pyörä rullaa paljon paremmin. Jopa minun verkkaisella vauhdilla pääsen silloin tällöin tuntemaan vauhdin hurman.
Olen myös huomannut, että kun vauhtia on riittävästi, pyörä rullaa nätisti esteiden yli – vaikka alla ei olekaan ilmatyynyalusta. Kun rullaaviin renkaisiin yhdistää täysjousituksen, meno on suorastaan mukavaa.

Olen tottunut siihen, ettei tarvitse miettiä, pitääköhän rengas esimerkiksi mutaisessa ylämäessä. Läskipyörän leveiden 4,8″ renkaiden pito oli nimittäin aivan mieletön. Pystyin myös melko huolettomasti ajelemaan märissä juurakoissa ja pehmeällä hiekalla. Nyt minun on muistettava, että 2.30″ renkaiden pito ei yllä aivan samalle tasolle. Sainkin jo ensimmäisellä lenkillä Konallani huomata, miten nätisti rengas luiskahtaa märässä juurakossa ja uppoaa pehmeään alustaan.

Myös pyörän hallittavuus tuntuu olevan merkittävä ero fatbiken ja täysjouston välillä.
Uusi pyöräni reagoi nopeammin ja paremmin ohjausliikkeisiin. Tämäkin tosin vaatiin totuttelua ja opettelua, sillä liian äkkinäisillä ja rajuilla liikkeillä pääsee turhan lähelle luontoa.
Fatbikellä tiukat mutkat menivät helposti pitkäksi ja ihmettelin aina, miksi mutkat ovat niin tolkuttoman vaikeita minulle. En minä edelleenkään osaa mutkiin ajaa, mutta nyt harjoitteleminen tuntuu huomattavasti helpommalta.

Uusi pyörä tuntuu avaavan paljon uusia mahdollisuuksia ja olen innoissani, että pääsen opettelemaan uusia asioita ja kehittymään maastopyöräilijänä. Tulen varmasti kirjoittamaan useammankin kerran, miten minun ja uuden Konani ystävystyminen etenee. Olen nimittäin varma, että tässä on ainekset kauniille ystävyydelle!

Julkaistu

Maastopyöräily – lajin helppous(ko) viehättää

Maastopyöräily on kovassa nosteessa, eikä suotta. Minä hurahdin lajiin vuosi sitten ja innostus on syventynyt siinä määrin, että haaveilen jo pyörän päivittämisestä. Jotkin lajit tuntuvat vievän minut mukanaan muita herkemmin ja olen miettinyt, mikä tekee maastopyöräilystä niin koukuttavan lajin. Tätä miettiessäni muistin erään lenkin, jonka jälkeen olin poikkeuksellisen kovassa endorfiinipöllyssä.

Raskas työviikko painoi vielä, eikä nukkuminenkaan ottanut sujuakseen. Halusin silti liikkumaan ja nauttimaan raittiista ilmasta. Mikä sopisikaan paremmin tähän tilanteeseen kuin leppoisa fiilistelylenkki pyöräillen metsässä.

Kroppa ja pää tuntuivat painavilta ja rullailin kevyesti tuttuja reittejä lähimetsään. En juurikaan suunnitellut reittiä etukäteen kuten tavallista. Ajattelin vain välttää pahimmat nousut, mikä on melko haastavaa täällä Salpausselän maastoissa.
Leveämpää metsätietä ajaessani huomasin houkuttelevan polun; en voi vastustaa kapeita kiemurtelevia metsäpolkuja!

Päädyin ajamaan päättömästi polulta toiselle ja välillä teki mieli hihkua ääneen kun olin niin fiiliksissä. Väsymyksestä ei ollut tietoakaan!
Kapeiden neulaspolkujen lisäksi löysin juurakkoa, älyttömiä kivikoita, alamäkiä, joissa teki mieli vain pistää silmät kiinni ja toivoa parasta, sekä hapottavia ylämäkiä. Välillä kompuroin kivikoissa yrittäen päästä taas liikkeelle ja toisena hetkenä kannoin tai tunkkasin pyörää kun kunto ja/tai taidot loppuivat kesken.

Hymyni meinasi hyytyä kun tätä oli jatkunut pari tuntia ja huomasin olevani todella syvällä metsässä, eikä lähellä ollut helposti ajettavaa polkua. En ollut varsinaisesti eksynyt (enpä), sillä tiesin, missä suunnassa menee kuntorata. Aikaa ja energiaa säästääkseni päätin raahata pyöräni tiheän ryteikön läpi, vaikka poluista ei ollut tietoakaan (jostain syystä osa poluista vain loppuu kesken). Kun viimein putkahdin tiheiköstä kuntoradalle pyörää raahaten ja naama punaisena höpöttäen itsekseni, en ihmettele lainkaan, että onnistuin samalla säikäyttämään jonkun lenkkeilijän.

Lenkki oli kaikkea muuta kuin leppoisa, mutta fiilis oli loistava kun vihdoin pääsin väsyneenä ja ruhjeilla kotiin. Mielestäni tässä lenkissä tiivistyi, miksi maastopyöräily koukuttaa; pääsee haastamaan ja ylittämään itsensä niin fyysisesti kuin henkisesti ja saa (pieniäkin) elämyksiä luonnossa liikkuen. Siinä samalla myös pää nollautuu kun on keskityttävä lukemaan maastoa. Sanoisin, että maastopyöräily on erittäin jees!

PS. Tutussa maastossa voi suhata päättömästi, mutta vieraassa maastossa kannattaa hieman suunnitella reittiä ellei halua oikeasti eksyä (vaikka sekin voi olla eräänlainen elämys).

Julkaistu

Kalevan Kierroksen suunnistus – mustelmia, pummeja ja kirosanoja

Viikko sitten pääsin haastamaan itseni aivan uudella tavalla kun sain ensikosketukseni suunnistuskisoihin. X-tri Lahden haastejoukkue on selvinnyt upeasti kahdesta ensimmäisestä lajista Kalevan kierroksella, joten päätin saada ainakin tuloksen. Sain kuitenkin huomata, että päätös ei itsessään riitä.

Muutamien kuntorastien suunnistuskokemuksella en tiennyt lainkaan, mitä odottaa. Odottaessani starttia olin kuin kuplassa ja käännettyäni kartan pääni tuntui aivan tyhjältä. Tuijotin karttaa, eikä minulla ollut mitään käsitystä, miten pääsisin ensimmäiselle rastille. Ei auttanut kuin lähteä etenemään; ottaa kompassista suunta ja yrittää lukea maastoa. Kun rasti yllättäen löytyikin melko helposti, sain itseluottamusta ja pääni mukaan.

Suunnistus koostui kolmesta 5km (linnuntietä) radasta ja karttaa vaihdettiin kaksi kertaa. Ensimmäinen ja toinen kierros menivät mielestäni melko hyvin,
vaikka onnistuin muutaman pumminkin tekemään. Keskityin suunnistamaan tarkasti ja etenin rauhassa. Kolmas kierros ei sitten mennytkään niin hyvin ja vannoin useaan otteeseen, etten enää ikinä suunnista jos selviän pois metsästä.

Jo kolmannen kierroksen alussa väsymys alkoi painaa: en jaksanut keskittyä ja tein erittäin typeriä mokia ja reittivalintoja. Tuntui kuin etenisin pummista toiseen ja kilometrejä kertyi. Olen oppinut sietämään fyysistä väsymystä, pahaa oloa ja kipuakin, mutta nyt tästä ei ollut apua. En ollut koskaan joutunut keskittymään ja miettimään näin väsyneenä. Tuntui kuin aivoni olisi ollut aivan hapoilla.

Kolmannen kierroksen lopulla keskittymiseni herpaantui juuri väärällä hetkellä. Löysin 8/10 rastin ja olin erittäin helpottunut: kohta tämä olisi ohi! Tältä rastilta lähdin epähuomiossa suoraan 10/10 rastille ja se yksi pirulainen jäi leimaamatta. Maalissa sain tietää möhläyksestäni ja pettymys oli valtava. En saanut edes tulosta joukkueelleni, vaikka olin yrittänyt suunnistaa niin tarkasti kuin osasin. Yli 5 tuntia, 21km ja tuloksena hylsy. Saatoin vähän kiroilla.

Hetken kokemusta sulateltuani olen jopa ylpeä itsestäni, vaikka lopputulos ei ollutkaan toivottu. Haastoin itseni, poistuin mukavuusalueelta ja sain taas yhden ikimuistoisen kokemuksen (ja muutaman mustelman).

PS. Parin viikon kuluttua otan revanssin Venlojen viestissä!

Julkaistu

Heihei triathlon, nähdään taas!

Edellisestä päivityksestä on vierähtänyt jo useampi kuukausi, sillä en yksinkertaisesti ole saanut tuotettua tekstiä. Voisikin olla hyvä tehdä pieni tilannepäivitys, mitä olen kuluneet kuukaudet puuhaillut ja suunnitellut.

Olen jo jonkin aikaa puhunut, että pidän taukoa triathlonista ja välillä on ollut hetkiä kun kaipaan lajin pariin. Nyt laitan pisteen tällä soutamiselle ja huopaamiselle. Olen päättänyt jättää lajin toistaiseksi kokonaan ja myydä triathlonpyöräni. Tämä tekee päätöksestäni konkreettisempaa ja ilmassa on myös pientä haikeutta.

Triathlon on ollut useamman vuoden minulle se ykköslaji ja muu liikkuminen on tapahtunut sen ehdoilla. Nyt haluan liikkua monipuolisesti ja kerätä erilaisia kokemuksia liikunnan parissa. Ensin ajattelin, että voin osallistua lyhyemmille triahtlonmatkoille ja jättää lajiharjoittelun vähemmälle, että ehdin tehdä muutakin. Tämä ei kuitenkaan tunnu hyvältä vaihtoehdolta. Vasta nyt ymmärrän ja hyväksyn, että triathlon ei ole enää se ykkönen.

Triathlonin jättämän aukon olen täyttänyt muun muassa maastopyöräilyllä, suunnistuksella, ja norkoilemalla kuntosalilla. Tietenkään unohtamatta juoksua ja satunnaisia vierailuja uimahallilla. Liikkumiseni ei ole kovin systemaattista, vaikka suunnittelen edelleen vapaa-aikani urheilun ympärille.

Kesän kisakalenterikaan ei ole aivan tyhjä, vaikka yhtään triathlonstarttia sieltä ei löydy. Tähän mennessä kalenteriin on merkitty yksi multisport- ja kaksi suunnistuskisaa (joista toinen on jo koettu; kts. seuraava päivitys).

Tiedän palaavani vielä jonakin päivänä lajin pariin ja silloin aloitan valmistautumisen täysimatkalle. Vielä ei kuitenkaan ole sen aika. Nyt keskityn haastamaan itseni uusien lajien parissa!



Julkaistu

Kohti mukavuusalueen reunaa ja sen yli

Kalevan Kierroksen haastejoukkuekisa käynnistyi reilu viikko sitten luistelulla ja kiitos kovan luistelijan, X-tri Lahti kiilasi toiselle sijalle. Maaliskuun alussa päästetään joukkueen hiihtäjä irti ja tämän jälkeen onkin minun vuoroni debytoida suunnistustapahtumassa.

Vääjäämättä lähestyvä koitos alkaa jo hirvittää, sillä suunnistuskokemukseni on edelleen aivan onneton ja edessäni on aivan uudenlainen kokemus: miltä tuntuu suunnistaa kisatilanteessa? Miten yhteislähtö sujuu? Pystynkö pitämään pääni kylmänä ja keskittymään suunnistamiseen, vaikka rasteja on älyttömän paljon ja matka pitkä? Vaikka laji ja tapahtuma ovat minulle uusia, tilanne on minulle tuttuakin tutumpi.

Innostuin kestävyysurheilusta kunnolla vuonna 2012, jonka jälkeen olen startannut erilaisissa tapahtumissa ja kisoissa noin 30 kertaa. Olen osallistunut muun muassa massahiihtoihin, triathlonkisoihin, maratonille ja pyöräilytapahtumiin. Yhdistävää kaikille tapahtumille ja kisoille on epävarmuus, mikä nostaa päätään aina startin lähestyessä.

Ensimmäinen starttini oli helmikuussa 2012 Finlandia-hiihdon perinteisen 32km ja muistan elävästi ne kauhunsekaiset fiilikset ennen tapahtumaa. Sain hyviä neuvoja ja ohjeita kokeneilta hiihtäjiltä, mutta en silti tiennyt mitä tuleman pitää. En voinut tietää, miltä tuntuu seisoa sukset jalassa satojen hiihtäjien seassa odottaen lähtölaukausta tai, miltä tuntuu hyppiä ladulta toiselle yrittäen säilyttää oma hiihtorytmi. En myöskään voinut tietää, miltä tuntuu ylittää maaliviiva itsensä voittaneena. Nämä ja moni muu asia selviää vain kokemalla ne itse.

Olen pienestä pitäen inhonnut kilpailemista, mutta tuon Finlandia-hiihdon jälkeen tajusin, että voin kilpailla myös itseäni vastaan. On erittäin motivoivaa päästä haastamaan itsensä niin fyysisesti kuin henkisesti ja se fiilis kun on ylittänyt itsensä! Se fiilis saa hakeutumaan aina uusiin haasteisiin, jotka pakottavat pois mukavuusalueelta.
Epävarmuuden sietäminen ja sen kohtaaminen ovat kuitenkin ehkä parhaita keinoja poistua mukavuusalueelta.

Saan toukokuuhun asti nauttia tästä kytevästä paniikista ja yrittää muistutella itselleni, että tästähän minä pidän.

”Comfort zone is a beautiful place, but nothing ever grows there.”

Finlandia-hiihto 2012. Jo ennen starttia päätin osallistua seuraavana vuonna perinteisen 50km matkalle. Olin koukussa.
Finntriathlon, pikamatka 2012. Ensimmäinen triathlonkisa: ennen starttia jännitin ja palelin aivan valtavasti -kuten naamasta näkyy.
Giro´d Espoo 2013. Tunnelmat kun takana ensimmäinen pyöräilytapahtuma ja 111km.
Tallinna maraton 2016. Ensimmäinen maratonini: sain huomata, miten helposti paikat voi hajota.
Finntriathlon Joroinen, puolimatka 2016. Joskus maalissa fiiliksiä ei voi sanoin kuvata – varsinkin kun tekee oman ennätyksensä kyseisellä matkalla.
Julkaistu

Aloittelevan maastopyöräilijän oivalluksia – osa ll

Pakkaslumi nitisee renkaiden alla. Hankeen talloutunut polku on kapea ja pohja pehmeä. Eteneminen on verkkaista ja kaatuessa niskaan päässyt lumi tuntuu pistelevän kylmältä. Ihan mahtavaa!

Viime talvena katselin kadehtien maastopyöräilijöitä lumisilla poluilla ja päätin, että seuraavana talvena minäkin pääsisin nauttimaan lumisesta metsästä pyöräillen. Tämä oli yksi syistä, miksi päädyin hankkimaan juuri fatbiken; se kun on parhaimmillaan pehmeällä lumella.

Kun pääsin ensimmäistä kertaa pyöräni kanssa lumiseen metsään tajusin, että tässähän aukeni aivan uusi maailma. Tiesin, että fatbike toimii lumella, mutta yllätyin miten hyvä sillä on ajaa; jos reisissä olisi tarpeeksi vääntöä, pystyisin ajamaan vaikka umpihangessa. Lyhyellä kokemuksella voin todeta, että talvimaastopyöräily on aivan oma lajinsa ja siksi loistava tilaisuus oppia uutta.

Vältä äkkinäisiä liikkeitä.
Minulla on edelleen melkoinen viha-rakkaussuhde pitkospuihin ja hankeen talloutunut kapea luminen polku muistuttaa erehdyttävästi noita hemmetin lankkuja. Olen huomannut, että äkkinäisiä liikkeitä tekemällä päätyy helposti lähikosketuksiin lumihangen kanssa. Alkutalven aikana olen kaatuillut varmasti koko vuoden edestä, mutta se taitaa kuulua lajin luonteeseen. Jos lumi ei pöllyä kovan vahdin takia, sen saa pöllyämään kaatumalla näyttävästi!

Muista, että talvella voi olla liukasta.
Minulle kertyy edelleen paljon askeleita pyörälenkeillä ja iso osa kaatumisista tapahtuu jalkojen ollessa maassa. Liukastun usein jyrkkiä ylämäkiä tunkatessa, liikkeelle lähtiessä tai pysähtyessä. Välillä nauran ja kiroan itsekseni keskellä hankea kun en pääse edes pyörän selkään. Suurin osa kaatumisistani johtuukin liukastumisesta. Ehkä pyöräilykenkien pito ei ole ihan riittävä lumelle.

Tutustu uusiin reitteihin – ja varaa siihen aikaa.
Yllätyin positiivisesti, miten paljon metsässä risteilee lumisia polkuja. Useampi lenkki on venähtänyt sen takia, että olen halunnut tutkia vielä yhden polun ja löytänyt itseni aina vain kauempaa kotoa. On mahtavaa päästä seuraamaan muiden jälkiä ja jättää aivot narikkaan. Siinä tosin voi käydä niin, että pääset kotiin vasta pimeän tultua, nälkäisenä ja kylmissäsi.
Näin talvella olen myös päässyt pyörällä paikkoihin, minne kesällä ei ollut minun taidoillani mitään asiaa; tekniset reitit helpottuvat kun lumi tasoittaa juurakot ja kivikot.

Lumi saa usein sisäisen lapsen esille ja ilo on yllimmillään kun lumen keskelle pääsee pyörällä! Onneksi metsässä ei ole paljon todistajia kun Rosa viisvee pääsee valloilleen. Liikkuminen saa olla hauskaa!

Julkaistu

Atleetti vai kotletti – miltä liikunnallinen ihminen näyttää?

Kestävyysurheilun parissa olen saanut seurata, miten eri ikäiset, kokoiset ja taustaiset ylittävät itseään ja nauttivat liikkumisesta. Olen nähnyt, miten koviin suorituksiin voi yltää, vaikka kroppa ei olisi lähelläkään atleettista. Ehkä tästä syystä en osaa kyseenalaistaa jonkun kuntoa tämän ruumiinrakenteen vuoksi. Huippu-urheilijat ovat oma lukunsa ja nyt puhun (aktiivi) kuntoilijoista, joihin myös itse kuulun.

Syksyn aikana olen havahtunut siihen karuun tosiasiaan, että osa ihmisistä määrittää urheilullisuuden ja kuntotason ulkoisten ominaisuuksien perusteella.
Sattuneesta syystä olen ollut ruodittavana eri foorumeilla ja useiden kommenttien mukaan en voi olla liikunnallinen tai kyetä triathlonin puolimatkaan ruumiinrakenteeni ja jalkojeni vuoksi.

En osaa loukkaantua kommenteista, sillä olen ylpeä, mihin kaikkeen kroppani on pystynyt – vaikka kehossani on rasvaa vähintäänkin riittävästi ja ylipronaatio saa kävelyni näyttämään oudolta. Teini-ikäisenä kärsin polvikivuista ja lääkäri sanoi, ettei minun jaloillani tulla koskaan pidempiä matkoja juoksemaan. Myöhemmin juoksin maratonin vain todistaakseni itselleni, että pystyn siihen (ja ihan vähän heiluttelin fingeriä lääkärille).

Kommentointi ei ehkä loukannut, mutta se sai minut huolestumaan: jos ihmiset ajattelevat näin, miten kukaan uskaltaa tai kehtaa aloittaa liikuntaharrastusta? Ilmeisesti pitäisi olla valmiiksi kovassa kunnossa ja näyttää huippu-urheilijalta? Voiko olla kovassa kunnossa tai liikkua tavoitteellisesti jos takapuoli hyllyy ja vyötäröltä löytyy vararengas? Erityisen pahalta tuntuu lasten ja nuorten puolesta, jotka joutuvat kohtaamaan tällaisia asenteita. Hirvittää ajatella, miten tällainen ilmapiiri vaikuttaa herkkiin, vasta identiteettejään rakentaviin nuoriin. Liikkumisen riemu kuuluu niin lapsille kuin aikuisillekin, mutta aikuisilla on vastuu antamastaan esimerkistä.

Urheilun ja liikkumisen riemun löytäminen on ollut yksi merkittävimpiä asioita elämässäni. Se on tuonut elämääni upeita ihmisiä, kokemuksia ja oppia. Liikkuminen on ihan parasta ja siitä saa nauttia – iästä, ruumiinrakenteesta tai kuntotasosta riippumatta. Sitä voi yllättyä, mihin kaikkeen pystyykään kun löytää itselleen mieluisen tavan liikkua.

IM Lahti 70.3  2018

Julkaistu

Syksy ja sauvakävely

Syksystä puhuttaessa ensimmäisenä mieleeni piirtyy kuva kynttilöistä, pimenevistä illoista ja viltin alle käpertymisestä villasukat jalassa – sekä sauvakävelystä raikkaassa syyssäässä. Sauvakävely ja esimerkiksi sauvamäkitreenit kuuluvat syksyyn yhtä tiukasti kuin villasukat.

Ennen hurahtamista kestävyysurheiluun ajattelin sauvakävelyn olevan on vain iäkkäämpien ihmisten liikuntamuoto. Eihän se edes ole mitään kunnon treeniä. En mä kehtaa ulkoiluttaa sauvoja. Tosi noloa.

19 vuotiaana keksin vaihtaa jumpat perinteiseen hiihtoon ja törmäsin ensimmäisen kerran peruskestävyysharjoitteluun. Hyvin nopeasti löysin itseni kiertämässä kuntorataa sauvakävellen. Yllätyksekseni tunsin jopa ylpeyttä, sillä treenasin samalla tavalla kuin kovakuntoiset hiihtäjät. 

Jos haluaa kehittyä, perustan on oltava kunnossa. Peruskestävyyden kehittäminen edellyttää liikkumista (mielellään pitkiä aikoja) tietyllä sykealueella ja olen huomannut, että sauvakävely on loistava keino rakentaa tätä perustaa. Juoksemalla syke karkaa helposti liian korkealle ja ilman sauvoja kävellen sykettä on vaikea saada riittävän korkealle.

Pitkien matalatehoisten treenien lisäksi sauvat toimivat loistavasti myös kovissa mäkivedoissa. Äkkiseltään en keksi montaa kovempaa ja tehokkaampaa treeniä kuin sauvarinne. Kävellen, juosten tai loikkien mäki ylös, hölkkäillen alas ja sama uudestaan. Sauvoilla saa myös yläkropan töihin ja tehot irti – avot!

Syksyn sauvakävelylenkit ovat myös loistava siirtymä hiihtokauteen – kunhan saadaan vähän lunta suksien alle.

Syksy 2014. Kivaa ja kevyttä sauvarinteessä -kuten naamasta näkyy.

Julkaistu

Väsymystä vai laiskuutta?

Liikkuminen voi olla elämäntapa ja intohimo, mutta silti treenaaminen ei aina huvita.

Kroppa tuntuu painavalta, väsyttää ja sohva houkuttelee lenkkiä enemmän. Mietin, että väsyneenä treenaaminen ei ole kovin kehittävää ja se vain pahentaa väsymystä. Ja kunto kasvaa levossa! Alitajunnasta nousee kuitenkin ajatus, että taitaa tyttöä vain laiskottaa. Miten ihmeessä laiskuuden voi erottaa aidosta väsymyksestä kun ne tuntuvat samalta?

Laiskuuden tunnistamiseen on yksinkertainen, mutta tahdonvoimaa vaativa keino: lähde sinne lenkille tai salille ja kuulostele oloa 15 minuutin treenin jälkeen. Jos edelleen väsyttää jätä treeni kesken, kevennä tai lyhyennä sitä. Tämä tietysti edellyttää, että osaa kuunnella kroppaansa ja pystyy toimimaan sen mukaan. Usein kuitenkin väsymys karisee kun kroppa lämpenee ja treenin saa tehtyä suunnitellusti.

Kriittinen vaihe onkin saada itsensä liikkeelle. Olen huomannut, että muutamalla keinolla voi helpottaa treenin aloittamista.

Aloitan itseni irroittamisen sohvasta yleensä musiikilla ja kofeiinilla. Musiikilla voi olla mieletön vaikutus vireystilaan ja itsensä saa oikeaan treenimoodiin. Kevyeen treeniin valmistaudun kuuntelemalla musiikkia, joka luo rennon fiiliksen ja saa minut hyvälle tuulelle. Kovatehoinen treeni vaatii yleensä menevämpää musiikkia, josta löytyy asennetta.

Kun kofeiini alkaa vaikuttaa on aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen, jolloin laitan treenivaatteet päälle. Kynnys jättää treeni väliin nousee kun vaatteet on jo päällä. Tykkään panostaa urheiluvarusteisiin, sillä treenaamaan on mukavampi lähteä (varsinkin jos laiskottaa) jos vaatteet tuntuvat hyvältä päällä. Plussaa tulee siitä, että vaatteet miellyttävät omaa silmää!

Välillä tulee tilanteita, ettei kofeiini, musiikki ja mukavat treenivaatteet auta. Tällaisissa tilanteissa on hyvä, että on asettanut konkreettisen tavoitteen (esimerkiksi triathlonkisa), sillä tavoitetta miettiessä treenimotivaation saa kohdalleen ja tahdonvoimaa alkaa kummasti löytyä. On huomattavasti helpompi poistua mukavuusalueelta kun tietää, mitä tavoittelee. Tärkeintä kun ei ole määränpää vaan matka sinne määränpäähän.