Kategoria: Bike park

Julkaistu

Aloittelevan maastopyöräilijän oivalluksia – osa V

Toukokuussa sain ensikosketukseni bike parkiin ja olin myyty. Toivoin saavani bike parkista rohkeutta ja varmuutta maastopyöräilyyn, mutta olenkin saanut paljon enemmän!

Olen viettänyt kesällä reilusti aikaa pyörän päällä, mutta (aerobinen)pyöräilykuntoni on huonompi kuin vuosiin. Tämä ei ole yllätys, sillä olen ajanut koko kesän aikana vain pari pidempää lenkkiä, jolloin sykkeet ovat pysyneet lähelläkään peruskestävyysaluetta.

Niin sanottu tavallinen lenkkiajo on jäänyt lähes kokonaan, sillä innostun aina lenkillä veivaamaan useamman kerran jotain kivaa alamäkeä tai muuta haastavaa/hauskaa pätkää. Tavallisesti näillä pätkillä on sykkeet tapissa ja lopulta lenkki on aivan liian kovatehoinen kehittämään peruskestävyyttäni.
Lisäksi osa lenkeistä on muuttunut tekniikkatreeneiksi. Olen harjoitellut pyörän hallintaa, tasapainoa, bunny hopia yms. Olen jopa tehnyt tuttavuutta pyörähyppyrin kanssa myös bike parkin ulkopuolella.

En ole koskaan hyppinyt pyörällä, enkä oikeastaan tuntenut edes mitään vetoa touhuun. Bike parkiinkin menin ajatuksella, että kierrän kaikki hyppyrit.
Kuinkas ollakaan, nyt sitä yrittää ponnistaa ilmaan pienimmästäkin nyppylästä polulla.
Arastelen vielä tunnetta kun renkaiden alla on ilmaa, vaikka renkaani irtoavat vain juuri ja juuri maasta. Silti se tunne on jotenkin mahtava. Ehkä siksi, että jokaisella hypyllä ylitän itseni.

Oman kehityksen huomaaminen on erittäin koukuttavaa. Siksi onkin mahtavaa kun kehityskohteita on niin monia! Varmuus ja rohkeus lisääntyy, taidot kehittyy ja vauhti kasvaa. Jostain syystä juuri vauhdin kasvaminen on ollut palkitsevaa.
Olen käynyt bike parkissa muutaman kerran veljeni kanssa ja ajan aina veljeni perässä, koska hänen menonsa on huomattavasti vauhdikkaampaa. Tavallisesti jään aina todella kauas veljestäni ja hän joutuu odottelemaan tovin reitin lopussa. Eräällä kerralla oma ajo tuntui erityisen hyvältä ja uskaltauduin lisäämään vähän vauhtia. Mäen alla veljeni sitten tuumasi, että ”sähän tulit kovaa”. Leijuin innoissani loppupäivän.

Bike parkissa vietetty aika on ollut paitsi mielettömän hauskaa, myös silmiä avaavaa. Olen nimittäin löytänyt uusia ulottuvuuksia maastopyöräilyyn: teknisen polkurymistelyn ja leppoisan lenkkifiilistelyn lisäksi voi opetella kikkailemaan pyörällä, hyppimään ja hakemaan vauhtia alamäkiin. On tämä vain mainio laji!









Julkaistu

Bike park – uhka vai mahdollisuus?

Haaveilin jo viime kesänä tutustumisesta bike parkiin, mutta asia jäi haaveilun asteelle. Nyt päätin varmistaa hyvissä ajoin, että todella menen bike parkiin ja ostin hyvissä ajoin keväällä kausikortin Mielakkaan ja Nuuksioon. Tuplavarmistin asian vielä ostamalla etukäteen fullface-kypärän laseineen. Hetken mietin, että toivottavasti näille hankinnoille tulee käyttöä.

Vihdoin sovittiin veljen kanssa päivä, milloin mennään ja sitten iski jännitys. En tiedä, mitä varsinaisesti jännitin. Tottakai hissillä nouseminen jännitti, vaikka laskettelun kautta ovatkin tulleet tutuiksi. Reiteissä jännitti ehkä eniten se, etten tiennyt, mitä tuleman pitää. Toki tiesin, että alamäkiä ajetaan höystettynä bermeillä, dropeilla ja hyppyreillä. Olen välillä turhankin varovainen alamäissä ja aivan onneton käännöksissä ja kaarteissa – hyppyreistä puhumattakaan. Toivoin vain, ettei koko homma mene aivan selviytymistaisteluksi. Asetelma oli tosiaan melkoinen ”uhka vai mahdollisuus”.

Muistan katselleeni siinä parkkipaikalla Mielakan rinteitä ja ajatelleeni, että voi saatana. Eihän siinä muu auttanut, kuin kypärä päähän, pyörä alle ja hissille.

  • Mielakka bike park

Hissi ei lopulta ollutkaan niin hurja, mitä etukäteen jännitin. Toki ensimmäisten nousujen aikana oli sykkeet tapissa ja ylhäällä kädet ja jalat tärisivät, mutta hiljalleen rentous löytyi. Haastavaa oli ainoastaan hahmottaa, mihin kohtaan kapulan asettaa. Välillä se oli selässä ja välillä raapi rakarengasta. Vain kerran tein näyttävän syöksyn kuralätäkköön kun yritin korjata vauhdissa kapulan paikkaa. Aika hyvin, sanoisin.

Ensimmäiset laskut oli melkoista hakemista. Meno oli epävarmaa ja oma pyöräkin tuntui jotenkin vieraalta. Mutta olin aivan fiiliksissä ensimmäisestä laskusta alkaen!
En voi sanoa, että meno olisi missään vaiheessa ollut rentoa, koska jännitin jokaista lihasta leukaperistä varpaisiin. Fiilis oli kuitenkin lasku laskulta rennompi ja varmempi.

En osaa edes sanoa, kuinka monta kertaa voitin pelkoni tuon päivän aikana. Ajoin sellaisista paikoista, joista en olisi vuosi sitten voinut kuvitellakaan ajavani. Mielakan siniset reitit tarjosivat (ainakin minulle) sopivassa suhteessa mukavan helppoa pätkää ja haasteita. Pakko siis kehua Mielakan reittejä, koska tällainenkin arkajalka pystyy nauttimaan ajamisesta ja silti ylittämään itsensä.

Päivän päätteeksi olin aivan myyty ja niin fiiliksissä. Heti seuraavana päivänä oli pakko palata Mielakkaan ja kokeilla, onko se edelleen niin siistiä, miltä se edellisenä päivä tuntui. Ja olihan se!
Mielakan sivuilla lukee, että alamäkipyöräilyyn jää koukkuun ja tottahan se taitaa olla.

Olen varma, että bike parkista saan juuri sitä kaivattua varmuutta ja rohkeutta maastopyöräilyyn. Puhumattakaan siitä, miten ajotekniikkani voikaan kehittyä. Ja onhan tuo alamäissä rallattelu mielettömän hauskaa.
Suomesta löytyy useita houkuttelevia bike parkeja, joten taidan tietää, mitä teen tänä kesänä!