Kalevan kierros 2019 – haaste vastaanotettu

Olen saanut haasteen kerätä joukkueen Kalevan kierrokselle  X-tri Lahden jäsenistä. Vuoden 2019 aikana nähdään, miten triathlonisteilta taipuu kuusi eri kestävyyslajia: 30km luistelu, 50km hiihto, n. 15km suunnistus, 30km soutu, n. 70km pyöräily ja 21,1km juoksu. Joukkuekisa toteutetaan viestimuodossa eli yksi joukkueen jäsen jokaista lajia kohden. Joukkueen kapteenina en halua päästää itseäni helpolla, joten olen päättänyt oppia suunnistamaan.

Syksy on suorastaan surkea ajankohta aloittaa suunnistus, sillä suunnistukouluja järjestetään vain keväisin ja iltarastit loppuvat lokakuuhun. Onneksi lähipiiristäni löytyy suunnistajia ja sain kokeneen suunnistajan mukaani kun painuin ensimmäistä kertaan kartta kourassa metsään.

Vesisade, märkä metsä, kädessä kartta täynnä outoja merkkejä, kompassi väärinpäin ja 15 rastia löydettävänä – täydellistä!
Keskityin lukemaan maastoa ja pysymään kartalla, joten eteneminen rastilta toiselle oli verkkaista. Hetkittäin innostuin kirmaamaan ihan Minna Kauppina, mutta hyvin nopeasti putosin kartalta ja sain nöyrtyä takaisin aloittelijaksi.

Viimeisten rastien kohdalla keskittyminen alkoi selvästi herpaantua ja turhauduin kun luin karttaa miten sattuu. Turhautuminen vaihtui epätoivoksi kun ymmärsin, miten pitkä suunnistus minulla olisi toukokuussa edessä. Jos keskittyminen herpaantuu 15 rastin ja alle 5km radalla, miten selviän 15km suunnistuksesta?

Tekemällä oppii, joten selvitäkseni Kalevan kierroksen suunnistuksesta minun on vietettävä reilusti aikaa metsässä karttojen ja kompassin kanssa.  Kuten sanoin, aion oppia suunnistamaan!

Psss!

Käy tutustumassa Kalevan kierrokseen  http://www.kalevankierros.fi/
ja haasta itsesi kuudessa kestävyyslajissa vuoden aikana! Monta mahdollisuutta saada uusia elämyksiä ja kokemuksia – onko parempaa!

Kestävyysurheilu ja voimaharjoittelu – treeni, joka sotkee muun harjoittelun?

Minulla on ollut melkoinen viha-rakkaussuhde voimaharjoitteluun. Viihdyin salilla ennen hurahtamista kestävyysurheiluun, mutta uusien lajien myötä rautojen  kolistelu jäi. Useamman vuoden voimaharjoittelu on ollut se pakollinen paha harjoitusohjelmassa. Se treeni, joka sotkee kaiken muun harjoittelun. Kun aikaa treenaamiseen on ollut rajallinen määrä, olen tinkinyt voimaharjoittelusta. 

Nyt olen ottanut tavoitteekseni parantaa lihaskuntoani ja saada lisää voimaa. Rakastan listojen tekoa, joten listasin syitä, miksi en ole pitänyt voimaharjoittelusta. Pitihän minun myös kyseenalaistaa omat syyni.

Lihakset kipeytyy niin, ettei muut treenit onnistu.

Lihakset kipeytyy kun voimaharjoittelun aloittaa uudelleen tauon jälkeen. Sille ei voi mitään. Tottakai maltillisesti aloittamalla voi selvitä lievemmillä kivuilla, mutta kun lihas saa uutta ärsykettä, se tuntuu yleensä kipuna ja arkuutena. (Teko)syy on surkea, koska lihakset ei kipeydy samalla lailla kun voimaharjoittelu on säännöllistä.
Harjoitusohjelmaa tehdessä voi myös kiinnittää huomiota, milloin kannattaa tehdä mikäkin treeni. Ei ole välttämättä paras idea tehdä pitkää polkujuoksulenkkiä kun edellisenä päivänä treenannut jalat hapoille salilla.

Voimaharjoittelu on tylsää.

Salilla ei ehkä saavuta samanlaista flow-tilaa kuin esimerkiksi juostessa, mutta eihän sisäpyöräilykään kovin hauskaa ole ja silti siinä pyörän päällä kököttää tuntitolkulla. Voimaharjoittelussa kehityksen voi huomata melko nopeasti ja se on erittäin motivoivaa. Ei ole vaaraa tylsistyä kun keskittyy treeniin ja tuloksiin kuten taitaa olla tarkoituskin. Varmuuden vuoksi voi laittaa kuulokkeet korville ja musiikin niin kovalle, että uppoaa omaan maailmaansa.

Kroppa jäykistyy ja herkkyys katoaa.

Kropan jäykistymisestä on turha syyttää voimaharjoittelua. Syyllinen löytyy katsomalla peiliin; myös kehonhuollolle ja liikkuvuusharjoittelulle kannattaa varata aikaa.
Kun lihaskivut ei haittaa juoksemista, kroppa tuntuu muuten pökkelöltä. Kimmoisuudesta ja herkkyydestä ei ole tietoakaan, eikä jalka tunnu nousevan juurakoiden yli poluilla juostessa. Hetkellisen kankeuden juostessa sietää kun ymmärtää, miten paljon hyötyä voimakkaammista jaloista on mäkisessä maastossa. Mielessään voi myös palata niihin hetkiin kun on pyöräillessä kironnut heikot jalkalihakset. Kyllä se herkkyys ja kimmoisuus sieltä taas löytyy.

Ei se sali olekaan niin kamala paikka.

 

 

Pyörä ja pitkospuut – uhka vai mahdollisuus?

”Pidä vain katse eteenpäin ja nosta rohkeasti vauhtia!”
Näin minulle neuvottiin kun kiuttelin, etten osaa ajaa pitkospuilla. Ohjeistus on niin yksinkertainen, ettei pitkospuilla ajaminen voi olla oikeasti vaikeaa – eihän?

Neuvoja oli heti kokeiltava käytännössä ja suuntasin pyöräni kanssa metsään. Keräsin varmuutta lenkin alussa teknisesti haastavilla poluilla ja olin riemuissani: jos tällaiset polut menee rennosti, pitkospuilla ajaminen onnistuu heittämällä!

Pitkospuiden alku lähestyy ja nostan vauhtia.  Jes, hyvin menee! Ainiin se katse eteenpäin. Hitto, vauhtia taitaa olla liikaa.
Ja niin sormet painaa jarrua ennen kuin ehdin ajatella enempää. Vauhti hidastuu liikaa ja menetän tasapainoni. Ei mitään, uusi yritys.

Pitkospuut on aika korkealla ja kapeassa kohdassa liikkeelle pääseminen vaatii keskittymistä. Alun töppäys on verottanut rentoutta ja tarvittavaa varmuutta. Horjahtelen parin metrin välin, eikä matka juuri etene. Latelen ärräpäitä, mutta olen päättänyt onnistua.  Monen yrityksen jälkeen löydän tasapainon ja sopivan vauhdin. Ehdin melkein innostua kunnes käännöksessä takarengas tipahtaa puilta. Lisää ärräpäitä. Miksi ihmeessä pitkospuilla pitää olla jyrkkiä mutkia?

Olen potkinut pohkeeni kipeästi eturattaaseen ja huvittunut kiukuttelu on vaihtumassa aitoon raivostumiseen. Tiedän, että nyt on aika hypätä pois pitkospuilta ja rämmin suon läpi syvälle metsään. Kiukku ei meinaa laantua, mutta onneksi lenkin loppuun mennessä olen jo paremmalla tuulella.

Opin vielä ajamaan pitkospuilla, mutta se vain vaatii yllättävän paljon lisää harjoittelua. Taidan kuitenkin vastaisuudessa tehdä lyhyitä harjoituksia usein, enkä yritä kerralla oppia kaikkea. Siitä kun ei taida seurata muuta kuin mustelmia ja huonoa kielenkäyttöä.